Pahaa Puhetta

ei vittu mikä huora

2011-12-21T13:43:00.001+02:00

Puhetta seksistä ja seksiblogeista. Nuorimmat ja ne, joita aihe ei kiinnosta, voivat tässä vaiheessa hilppaista jonnekin muualle ja palailla joku muu päivä takaisin.:)

Löysin kesän kieppeillä yllättäen useamman uuden seksiblogin. Ensin ruudulle pamahti Naapurintyttöä naidaan, jossa "jyväskyläläinen Iina" kertoi huorabisneksistään. Sen jälkeen samasta aihepiiristä löytyi muutakin luettavaa kuten Asiakaspalvelua, Tässä talossa asuu huora, Ammattina ilotyttö ja jo lopetetut Vuoden huora ja Escort Katariina.

Melkoinen linkkilista sanoisinko. Olen hieman tyrmistynyt. Voi olla, että osa näistä blogeista on saman ihmisen tekeleitä ja mielikuvituksen tuotetta, mutta yhtä kaikki ne löytyvät netistä ja ovat kenen tahansa luettavina. Kenen tahansa nuoren, kokeilunhaluisen ja rahaa kaipaavan pikkuisen.

Olen aiemmin käsitellyt muutamaan otteeseen sitä, miten blogit tuottavat mielikuvia ja vaikuttavat lukijoihin. Useimmiten samat tyypit mellastavat niissä postauksissa kommenttiboksissa vetämällä medialukutaitoa mukaan ja vauhkoamalla siitä, ettei voi ymmärtää, kuka olisi niin typerä että ottaisi mallia jostain randombloggaajasta. Keskusteluissa mollataan nuoria lukijoita, vähätellään heidän määräänsä, ärjytään, että medialukutaitoa opitaan nykyisin kouluissakin ja koska nykymaailmassa on pornoa, seksiä, mainoksia ja luoja paratkoon mitä kaikkea provosoivaa joka puolella, on vastuu lukijalla ja on vähän niin kuin pakko vain terästäytyä ja pitää oma pohdinta mukana mitä ikinä missään tuleekaan vastaan.

On kiva, että osa on kasvanut pikkuvanhana ja ollut lapsesta saakka kyyninen mitä tulee mihin tahansa eteen sattuvaan, mutta on meitä muita, jotka tietävät kyllä miten tulisi ajatella mutta jotka silti ovat joskus höynäytettävissä vaihtamaan suuntaansa ja tarttumaan mainoksiin, provosoitumaan teksteistä ja luomaan mielipiteitä viihdelehtien sanomisista. Vaikka nämä lujatahtoiset oman polkunsa kulkijat mitä sanoisivatkin, on aina niitä, joiden mielikuvitus lähtee lentoon sopivasti kutiteltuna ja jotka 24-vuotiaan "kunniakkaassa" iässäkin yliopisto-opiskelijoina tarttuvat syöttiin ja pohtivat "mitäpä jos...".

Jos minä, niin miksei moni muukin? Mikseivät muutkin ikäiseni ja lukuisa määrä minua nuorempia? Kun bongasin useamman huorablogin ja aloin niitä seurata, huomasin pian miettiväni tuloja. Sitä, millaisia taksoja näillä tytsyillä on ja mitä he tienaavat. Huomasin ajatuksissani seilailevan siihen suuntaan, mitä ylimääräisillä rahoilla voisi tehdä, miten niitä jäisi säästöön ja miten olisi huolettomampaa olla opiskelija ilman muita säännöllisiä tuloja kuin opinto- ja asumistuki. En ole huorannut enkä ole aikomassakaan myydä itseäni, mutta nuo pohdinnat lähtivät liikkeelle ja todennäköisesti ovat lähteneet monella muullakin.

Kun blogeja huorauksesta ilmaantuu lyhyen ajan sisällä "runsaasti", se vaikuttaa helposti kasvavalta trendiltä. Se saa huorauksen vaikuttamaan yleisemmältä blogimaailmassa kuin se onkaan. Se saa helposti aktivoitua pohtimaan huorausta ja lopulta ajatus siitä normalisoituu. Minullekin nuo huorablogit ovat nykyisin yhtä massaa muiden lukemieni blogien kanssa enkä niitä jaksa mielessäni kauhistella. Tytöistä, jotka bloggaavat itsestään maksullisina naisina on tullut itselleni arkipäivää. Varmaan monelle muullekin.

Ja se on huolestuttavaa. Vaikka olenkin pohtinut tuntitaksoja ja rahantuloa, olen sen verran järkevä etten lähde puuhastelemaan mitään. On kuitenkin muita - ehkä suurimmaksi osaksi minua nuorempia - jotka ajattelevat samoja asioita kuin minäkin, mutta blogien innoittamina lähtevät kokeilemaan sitä. Onko se niin kauheaa ja eikö monella noista bloggaajatytöistä ole paljon hyviä, neutraaleja kokemuksia? On rehtejä varattuja miehiä ja todella vähän ongelmia ja rahaa on hurjasti ja eikai se sitten kovin kamalaa voi olla? Helppo raha houkuttaa nuorempia ja meillä vähän vanhemmilla voi olla muuten vain vähän estoja ja sitäkin enemmän mielenkiintoa kokeilla. Mikäs siinä, jos noinkin moni (6 linkkaamaani blogia) sitä tekee?

Samalla nuo blogit kiehtovat, koska ne kertovat aiheesta, josta ei ole kokemusta ja seksistä, joka muuten aiheena sytyttää, että myös huolestuttavat koska ne helposti vaikuttavat niitä lukeviin fiksuihinkin tyttöihin, joilla ajatus helposta rahasta herää ja joille hetkellisesti huorabloggailu näyttää yleisemmältä kuin se onkaan.

Onko bloggaajilla velvollisuutta olla ns. esikuva? Mielenkiintoinen kysymys ja olen aiemminkin pohtinut asiaa. Kuka tahansa voi blogata mistä tahansa ja jos vaikeita asioita vältellään, ei sekään ole hyvä. En pidä tabujen olemassaolosta - jos asioista vaietaan, niistä voi muodostua yllättävän suuria ongelmia. Ei ole kauaa siitäkään, kun itsetyydytyksen ajateltiin olevan pahasta ja itse asiassa tutkimusten mukaan on edelleen etenkin vanhemmissa ikäluokissa niitä, jotka ajattelevat noin. Vaikenemisella voidaan tehdä yllättävää hallaa (kuten pilaamalla seksielämänsä siksi, että joku on iskostanut mieleen sen että seksi on syntiä) mutta toisaalta tiettyjen asioiden kuten huorauksen estoton puiminen julkisesti tuntuu tekevän niistä liiankin rentoja, huolettomia ja jopa tavoiteltavia asioita. IMHO, pitäisin huoraavien tyttöjen blogit mielellään minimissä - niin paljon esikuvaa niistä voi pahimmillaan kuitenkin saada.

Pupulandiassa käsiteltiin juuri samaista aihetta. Ei tosin huorablogien näkökulmasta vaan yleisesti itsensä myymisestä. Postaus on mainio ja hyvin kirjoitettu. Kommenttien joukossa on paljon ajatuksia herättäviä kommentteja, joita toivoisin erityisesti niiden nuorimpien lukijoiden lukevan, joita ajatus helposta rahasta kutkuttaa. Pupulandian Jenni nakitti postauksessaan haasteen kirjoittaa samasta aiheesta myös muutamalle muulle bloggaajalle - hyvä! Tuntuu, ettei aihetta voida käsitellä liikaa - on hyvä että asiasta puhutaan ja että muitakin näkökulmia on aiheeseen kuin huorablogien "positiiviset asiakasraportit".

Loppuun pari vinkkiä muista kuin huorablogeista kiinnostuneille. Seksi itsessäänhän ei sentään tyrmistytä ja viime aikoina olenkin löytänyt myös pari muuta seksiin liittyvää, laadukasta blogia. Sex and the City ja Red Light Tonight kuuluvat lemppareihini nykyisin ja suosittelen niitä muillekin.:)

off topic: kirjavinkkiä gossip girlin tyyliin

2011-06-02T11:08:00.001+03:00

Ahmaisin juuri Rajaa Alsanean Riadin tytöt -opuksen loppuun - vaatimattomasti pari vuotta sen hypetyksen jälkeen. Jotkut ne sitten vain heräävät aina hieman jälkijunassa...:)

Ja suosittelen! Opus on yllättävän paljon "Pahan Puheen" kaltainen; blogimaisia tekstejä, jotka keskittyvät muihin ihmisiin kuin itse kirjoittajaan. En toki pitäisi opusta yhtenä parhaimmista lukukokemuksistani, mutta kyllä se viihteenä menee muun hömpän mukana. Sanoisinpa jopa, että blogeihin koukuttuneet voisivat pitääkin kirjan rakenteesta.:)

Riadin tytöt kertoo neljästä Saudi-Arabian nuoresta naisesta. Miehet, opiskelut, ystävyyssuhteet ja omituiset kulttuuriset jutut kuten "pakko" mennä nuorena naimisiin, järjestetyt avioliitot, perheen ja suvun erittäin vahva asema yksilön elämän ja päätösten suhteen jne. ovat toki mielenkiintoisia ihan niillekin, jotka eivät kauhean kiinnostuneita ole olleet alunperin "huntuväestä" ja "huntuväen kulttuurista", mutta kirjan rakenne oli itselleni Se Juttu.

Kirjan kirjoittaja Rajaa pykäsi 2000-luvulla pystyyn sähköpostilistan täysin anonyyminä. Hän alkoi lähettää postituslistalle kertomuksia neljästä ystävästään joka perjantai. Lukijamäärä kasvoi ja tämä anonyymi kirjoittaja alkoi saada huomiota mediassa. Tästä kaikesta kirjoittaja kertoo viestiensä saatesanoissa ennen itse kertomuksia.

Tämän anonyymin kirjoittajan kertomukset saivat lopulta niin suurta huomiota, että sähköpostiviesteistä koottiin kirja ja Rajaan henkilöllisyys samalla paljastettiin. Riadin tytöt sisältää siis oikeasti olemassaolleet viestit, joita välitettiin sähköpostilistan kautta Saudi-Arabian suunnalla. Riadin tytöissä neljän päähenkilön nimet on muutettu, mutta tapahtumat muuten ovat tosia.

Kiehtova "konsepti". Tyyppi alkaa kirjoittaa anonyyminä ystävistään ja heidän henkilökohtaisista asioistaan lupaa kysymättä. Pakostakin miettii, missä raja menee ystävien suhteen - kuinka "oikein" on mässäillä ystävien tarinoilla ja lopulta tienata niillä? Miltä tuntuu huomata olevansa - edes anonyyminä, blogin tai sähköpostilistan päähenkilönä henkilökohtaisine asioineen? Onko bloggaus menossa vielä joskus raadollisemmaksi ja loukkaavammaksi; oma elämä ei enää riitä kiinnostuksen kohteeksi vaan ystävät ja tutut otetaan ruodittaviksi? Onko oma bloginikaan oikeastaan sen fiksumpi pointiltaan - otanhan postausteni aiheet muista blogeista ja blogien kirjoittajista.

Tilausta juoruiluun, ilkeilyyn ja toisten asioiden levittämiseen kyllä tuntuu olevan. Riadin tytöt sai laajaa huomiota jo ennen kirjaksi sitomista - sähköpostilista tavoitti hiljalleen yhä suuremman määrän ihmisiä ja kirjan perusteella voisi kuvitella, ettei monikaan seuduilla asuva ollut loppuaikana tietämätön tästä listasta ja neljän tytön tarinasta. Jo poistunut Huomiohuorat -blogi sai myöskin uskomattoman seuraajamäärän hyvin lyhyessä ajassa - se, mitä muut kirjoittavat toisista ihmisistä, kiinnostaa. Se on oikeastaan pelottavaakin. Milloin kilpailu suomalaisten blogien joukossa edelleen kiihtyy niin paljon, että huomiota omalle blogille aletaan saalistaa yhä härskimmin, ilkeämmin ja vailla täysin muiden huomioon ottamista?

reps :D

2011-05-17T17:05:00.002+03:00

Aina silloin tällöin asiallisten kosmetiikkablogien kommenttibokseistakin löytyy nauruhermoja kutkuttavia yllätyksiä:

My beauty diary -Elinan kommentti pisteenä iin päälle. Hyvä Eltsu!

ei näin

2011-05-15T10:39:00.000+03:00

"Pitää aina mukanaan ja rakastaa erivärisiä huulipunia sekä piirtää niillä usein viestejä peileihin." [Sharon Rubanovitsch]

Joskus kemiat eivät vain kohtaa - pelkkä toisen tanssityyli voi herättää kummallisen järjetöntä ärtymystä yleisestä olemuksesta tai sanallisesta viestinnästä puhumattakaan. Yksi pieni, mahdollisesti huolimattomasti ja hauskuutta tavoitellen kirjoitettu virke voi entisestään pahentaa negatiivisia mielleyhtymiä toisen persoonaa kohtaan. Anteeksi, siis toisen blogia - emmehän me täällä harrasta hyökkäyksiä itse henkilöihin niiden takana.;)

Omalla nimellä ja kasvoilla oleva blogi rakentaa käsitystä itse bloggaajasta. Itsestään selvä totuus toki, mutta sitä on usein vaikea pitää mielessä ja aktiivisesti toimia se "ohjenuoranaan". Omalla nimellä ja kasvoilla blogatessa kannattaa harkita niitä sanoja - puolihuolimattomat lausahdukset julkisesti voivat ikävä kyllä "jäädä elämään" ja tuoda haittaa pitkälläkin tähtäimellä. Toki asiat tuppaavat unohtumaan kun aikaa kuluu tarpeeksi, mutta mitä luulette, unohtuuko BB-Janin mieltymys "perusanaaliin" pitkänkään ajan kuluttua? Itse luulisin, että aina löytyy joku, joka asian muistaa ja siitä toisia muistuttaa - varsinkin näin internetin aikana "menneen katoaminen" on aikalailla mahdotonta. Etsivä löytää - vaikka sitten vahingossakin.

Ja mitä ylläolevaan lainaukseen tulee, tuskin olen ainoa, jonka karvat se sai pystyyn. Aikomus oli ehkä hyvä, hassunhauska ja humoristinen mutta toteutus tökki. Noilla pienillä sanoilla lauseen lopussa mielikuvani bloggaajasta laski nopeasti - mielestäni huulipunilla töhertely ilmeisesti julkisissa tiloissa oleviin peileihin ei ole järin suuri osoitus älystä. Kuinka moni on joskus pessyt huulipunajälkiä tuollaisista pinnoista? Oliko mukavaa? Miltä tuntuisi putsailla kokonaisia viestejä samaisista peileistä? En ole siivooja enkä mitenkään erityisemmin kytköksissä tuohon ammattiin, mutta sen verran osaan käyttäytyä, etten tieten tahtoen aiheuta ylimääräistä työtä heille. Toivoisin ettei kukaan muukaan - varsinkaan bloggaaja, joka omalla toiminnallaan voi olla esikuvana muille.

Vaikka olisinkin ymmärtänyt lainauksen väärin ja Sharon olisi tarkoittanut kirjoittavansa vain asuntonsa ja omien puuterirasioidensa peileihin aina tilaisuuden tullen viestejä, löytyy aina niitä jotka assosioivat sanat julkisiin tiloihin ja tahalliseen ilkivaltaan. No, ilkivalta voi olla hieman kärjistetty ilmaus, mutta lasken sen tässä tapauksessa tahalliseksi vahingonteoksi. Lapset ja vaikutuksille alttiit teinit voivat hyvinkin ymmärtää sanat kuten minä mutta moralisoinnin sijaan pitääkin töhertelyä coolina - tekeehän niin punavuorelainen bloggaajakin.

Kun kirjoittaa suurelle yleisölle omalla nimellään ja kuvallaan, sanoihin kannattaa kiinnittää hieman huomiota. Itsensä voi vahingossa esittää huonommassa valossa ja tehdä siten hallaa itselleen - työnantajat ja potentiaaliset yhteistyökumppanit eivät välttämättä katso hyvällä pahimpia moukkamaisuuksia; vaikkei lukijoiden mielipiteet itsestä ja toimista kiinnostaisikaan, voi joidenkuiden muiden saama käsitys olla yllättävän arvokas. Siitä, voiko suositulta bloggaajalta odottaa tietynlaista "esikuvalle" sopivaa käytöstä, voi olla monta mieltä mutta suoranaiset moukkamaiset käytöstavat ja niihin viittaaminen luulisi olevan jo heti alkuun pikemminkin piilotettuina kuin esille tuotuina blogin kuvauksessa. Ainakin niin toivoisin.

no kato, julkkis!

2011-03-13T08:09:00.001+02:00

"Emmi Tissari oli kirjoittanut No Fashion Victims -muotiblogiaan kuukauden, kun joku koputti hänen olkapäähänsä vaatekaupassa. Ohikulkija tunnisti hänet blogin kirjoittajaksi. Kohtaaminen säikäytti Emmin. Hän sulki bloginsa heti kotiin päästyään." [Cosmopolitan 3/2011]

Näin vasta Bromanin Karon. Ainakin luulen, että se oli hän - olen hieman huono tunnistamaan julkisuudesta tuttuja ihmisiä, vaikka he elämöisivät nenäni edessä. Karo ei tosin elämöinyt - noin niinkuin sivuhuomautuksena. Vaikka Karo on esiintynyt muutamassa lempilehdessäni (mm. Cosmo - yllätys, yllätys) minihaastattelujen verran, ei hän olisi painunut mieleeni saati olisi häntä tunnistanut koskaan ellei hän olisi tuttu Paras aika vuodesta - blogin Stellan poikaystävänä.

Siinä vaivihkaa Karoa (tai hänen hämmentävän samannäköistä kloonia) silmäillessäni pohdin, miltä blogijulkisuus tuntuu - kun tuntemattomat tietävät ihmisen nimenomaan blogosfäärin kautta. Musiikinharrastajat toki tietänevät Karon lähinnä musiikin saralta, mutta tällaiselle nykybändeistä mitään mitenkään tietämättömälle Karo on tuttu ja mieleen jäänyt ihminen vain ja ainoastaan yllämainitusta blogista. Lukemani haastattelutkaan Karosta näistä Raamattuina pitämistäni naistenlehdistä eivät olisi jääneet mieleen ilman tätä "ennakkotuttuutta" blogista.

On uskomatonta, että random ohikulkija voi tietää viereisestä ihmisistä niin hämmentävän paljon kun tyyppi sattuu olemaan bloggaaja (tai tässä tapauksessa blogista tuttu). Tiesin, missä Karo suunnilleen asuu, tiesin hänen parisuhteestaan, tiesin hänen ystävistään ja illanvietoistaan ja olin jopa nähnyt hänestä kotoisia kuvia untenmailla vain peitto päällään ja mäyräkoira vieressä. Tuntui uskomattomalta tietää niin paljon toisen elämästä ensikertaa hänet kaukaa nähdessä. Ja kyllä, mikäli tosihelsinkiläiset nyt tuhisevat törmäävänsä päivittäin julkisuudesta tuttuihin ihmisiin, niin tämä oli minulle jotain superspesiaalia ja hämmentävää - tietää nyt tuntematon entuudestaan jostain!

Koska aikaa oli eikä ollut kiire minnekään, saatoin siinä jököttäessäni pohtia enemmänkin julkisuutta ja sitä, millaista on, kun ihminen tunnetaan. Ehkei se porilaiselle ole sinänsä kauhistuttavan kamalaa? Tai pikkukaupunkilaisille ylipäätään? Kun pienissä kaupungeissa jokainen tuntee suunnilleen jokaisen ja on normaalia, että maine seuraa minne vain meneekin, ei työ osittain julkisuudessa ehkä olekaan niin täysin luonnottoman vierasta mikäli asuminen pienessä kaupungissa ei aikoinaan ahdistanut? Siinä missä ennen Karo tunnettiin kotikaupungissaan, tiedetään hänet nyt nykyisessä asuinpaikassaan - Helsingin puolella. Uskoisin, että Karokin tunnetaan paremmin Porissa kuin pääkaupungissamme - ehkä hän saa täällä kulkea kuitenkin keskimäärin enemmän anonyyminä kuin Porissa. Kaikki eivät seuraa uutisia musiikin puolelta eivätkä ole tietoisia blogimaailman tapahtumista - kun ne lähteet on poistettu, voi itsestään vähemmän melua pitävän olla vaikea tulla jokaisen "stadilaisen" tunnistamaksi.

Kun on kotoisin itsekin pikkukaupungista ja tottunut siihen, että kotikonnuilla piirit ovat verrattain pienet ja aina joku tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, tuntuukin paremmalta ajatella, etteivät kaikki pikkukaupungeista ponnistaneet ehkä koekaan julkisuutta ja tunnistetuksi tulemista yhtä ahdistavana. Itse muutin aikoinaan mielelläni pois pienestä kaupungista ja nautin edelleen siitä, että voin kulkea missä vain ilman että moni vastaantulija tietää minusta jotain. Olisin voinut muuttaa lukion jälkeen johonkin lähistön isompaan kaupunkiin, mutta muutin mielummin "mahdollisimman kauas" - aina pääkaupunkiseudulle asti. Hukkuminen massaan sopii minulle mainiosti - se on tervetullutta vaihtelua niihin vuosiin, jolloin "kaikki" kasvot olivat tuttuja tai tulivat hiljalleen tutuiksi. Ehkä pieneen kaupunkiin syntyneet ja siellä ehkä nykyisinkin asuvat bloggaajat kokevat tunnettuuden vähemmän ahdistavaksi? Kun kasvot ovat jo tutut lähistön ihmisille, ei blogin tuoma julkisuus ehkä ole niin näkyvää kotikaupungissa asuvalle - sitä ei ehkä hahmota, miten tunnettu on myös muissa kaupungeissa?

Cosmon juttu Emmistä pysäytti. Ymmärtääkseni Emmi on asunut suurenosan - ellei koko, elämäänsä Espoossa. En osaa asettua pääkaupunkiseutulaisen saappaisiin ja arvella, missä mittakaavassa esim. Emmi on ollut tunnettu ennen bloginsa aloittamista. Kuvittelisin toki, että reippaasti vähemmän kuin pienempien kaupunkien tytöt Rovaniemestä Joensuuhun. Jos on syntynyt johonkin Suomen suurimpiin kaupunkeihin, voi tunnettuus tulla yllätyksenä ja reippaasti ahdistavampana kuin niille, jotka ovat asuneet koko kouluaikansa pienemmissä kaupungeissa ja tietäneet nimeltä tai ulkonäöltä lähes jokaisen kutakuinkin ikäisensä. Jos pääkaupunkiseudulla yksikin ilmaisee jo tunnistavansa toisen blogin kautta, voi tunnettuuden laajuus totisesti yllättää ja pelästyttää. Toisin kuin minä, kaikki eivät voi muuttaa pois jonnekin suurempaan kaupunkiin, jossa ei ole yhtään kenellekään yhtään kukaan.

Bloggaajien julkisuus hämmentää aina vain - on vaikea ymmärtää, miten joku kestää sitä, että suurimmissakin kaupungeissa on tuttu osalle vastaantulijoista. Itse voin matkata mihin kaupunkiin vain ja aloitella aina elämää alusta täysin tuntemattomana, mutta sama ei onnistu enää suosituimpien blogin kirjoittajille, jotka bloggaavat omilla kasvoillaan ja nimellään. Se tuntuu ahdistavalta. Vaikka suositun blogin lopettaisi, eivät ihmiset silti välttämättä unohda helposti. Itse pohdin edelleen mitä 7 days a week -blogin Ambelle kuuluu, saako mm. Jäänsärkijä -blogia kirjoittanut Mangolisa elää rauhassa ilman minkäänlaista blogien tuomaa tunnettavuutta ja mitä Fashionweek -blogin Johannalle kuuluu. Voi olla, että joskus unohdan nämäkin tytöt enkä enää tunnistaisi heitä kadulla tai ettei heidän nimensäkään enää sanoisi minulle mitään. Mutta voi myös olla, että ulkonäkö tai nimi herättää jatkossakin huomiota ja että muistaisin niitä pieniä henkilökohtaisiakin yksityiskohtia, joita aikoinaan luin tyttöjen blogeista. Se tuntuisi aika kauhealta kohtalolta itseni osalta.

Olen usein pohtinut, että anonyymiydestä luopuneiden bloggaajien täytyy olla melko itsevarmoja, sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita pystyäkseen elämään ihan normaalisti vaikka moni ihan randomvastaantulija ilmaiseekin tuntevansa toisen - joskus jopa verrattain hyvin. Mutta Emmin haastattelu Cosmossa toi uudenlaista näkökulmaa - sinänsä aika lohduttavaakin sellaista; ei tarvitse olla tietyllä temperamentilla varustettu ollakseen jollain tavalla julkisuudessa. Kyllä suosituillakin bloggaajilla on omat ujoudentunteensa, halu olla anonyyminä ja heilläkin on omat epävarmuuden hetkensä mitä tulee esilläoloon. Mutta mikä saa heidät sopeutumaan "julkisuuteen"?

pikapiristys

2011-03-09T15:11:00.005+02:00

Sexy people. Blogin nimi ja tämän postauksen kuvat tekevät hieman arveluttavan yhdistelmän, mutta blogia suosittelen mikäli -90 ja -80 ja niitä vanhempien vuosien kuvat kiinnostavat.;)

Kuvat

"bloginostoja"

2011-03-07T09:07:00.001+02:00

Ilta-Sanomilta härskisti napattu idea pienten, korkeuksia kohti ponnistelevien kosmetiikkablogien kasvun tukemiseksi höystettynä muutamalla muulla blogivinkillä. Viimeisen puolen sisällä uusia, hyviä ja yllättävän laadukkaita meikkiblogeja on tunkenut niin kovasti joka puolelta valokeilaan, että tässä meinaa ihan hukkua valikoimaan. Hyvänkin blogin on nykyisin vaikea löytää lukijakuntaa itselleen - erottautuminen muiden joukosta on vaikeaa, jolloin mahdollinen aktiivinen mainonta voi tulla ensisijaiseksi keinoksi saada "törinää pyttyyn" - mitä se sitten ikinä tarkoittaneekaan.

Pahaa Puhetta -blogin n. kolmensadan lukijan joukko ei ole järin huikaiseva (muuta kuin minulle ;)), mutta aiempien postausteni linkkauksista olen saanut jännää palautetta - joku on saanut yllättävän ryntäyksen blogiinsa kun taas toinen on menettänyt (postaukseni vuoksi?) lukijoitaan. Kiehtovaa.

Tässä postauksessa keskitynkin vaihteeksi vinkkaamaan muutamasta uudesta kosmetiikkaan keskittyvästä suosikistani sillä mukavalla taka-ajatuksella, tuleeko kolmen vaatimattomimman lukijajoukon omaaviin blogeihin yllättävän suuria hyppäyksiä opetuslasten osalta. Jottei postaus jäisi tyngäksi ja jotta saisin lisää lemppareitani mainittua, vinkkaan myös kolmesta suuremmasta suosiosta nauttivasta blogista ja sokerina pohjalla myös blogeista, joiden lukijamäärät seilailevat "pilvissä".

- Taaperot

1. Pinkahtavaa punaa
Hämmentävän kovasti omaa blogiani muistuttava nimi on sinänsä ihan hauska - vaihtelua fiineihin vieraskielisiin nimiin, joista ei oikein tiedä blogin aihepiiriä tai kielivalintaa, joka itselleni on tärkeä. Kammoksun englantia.:) Huolellisesti rakennettu blogi siistillä yleisilmeellä - joskin hukkuu massaan näinä kosmetiikkablogien kukinta-aikoina.
Spesiaalia: Reteästi itse käsin (!) askarreltu banneri ja söpö nallukka avatarina tuovat lupsakkaan kotikutoisen fiiliksen.

2. Le petit boudoir
Taas näitä ranskankielisellä otsikolla siunattuja blogeja, joihin ei välttämättä tule eksyneeksi (otsikon) kielivalinnan vuoksi. Le petit boudoir on kuitenkin hurmaava aloitteleva (suomenkielinen!) blogi pitkillä, runsailla postauksilla ja asiantuntevalla otteella.
Spesiaalia: Hyvät, huikeat kuvat - tytsy on sekä meikkauksen/maskeerauksen ammattilainen että opiskellut valokuvausta.

3. Puolipukeissa
Vihjailevan ja epämeikkimäisen otsikon taakse kätkeytyy ammattilaisen laadukas blogi rauhallisella otteella. Nätti, laadukas ja hyvä mutta hieman mitäänsanomaton - laatua ilman suuria koukkuja.
Spesiaalia: Suuret kuvat ja hyvät postaukset esimerkiksi muotinäytösten meikkilookeista ja brändien uutuuskokoelmista. Spesiaaliksi voisi laskea myös liian suuren bannerin - virkistävää vaihtelua pikkutarkasti muoksituiden blogien jälkeen.

- Muksut

1. Tyttö ilman helmikorvakorua
Oikeustieteellisessä tarpova tyttö, joka kasvoi kemiokaalio(ssa.)ta pitäneen äidin helmoissa. Kiehtova yhdistelmä, joka "kyseenalaistaa ällin ja allien ristiriitaisen kudelman". Luvassa siis mukavaa tekstiä fiksulta tytöltä kosmetiikasta.
Suosion salaisuus: Asiantuntijuus - kun tytsy kertoo kasvaneensa kosmetiikan keskellä ja ruotii tavistallaajaa osuvammin selektiivistä kosmetiikkaa, ei ihmekään että kansa tahtoo lisää.

2. Kosmetiikkafriikin päiväkirja
Upea banneri ja avatar antavat hätkähdyttävän ammattimaisen vaikutelman kirjoittajasta, joskin esittelytekstissä illuusio ammattimaisuudesta romutetaan parilla terhakkaalla sanalla.
Suosion salaisuus: Raflaavat ja osuvat otsikot?;) Kosmetiikkafriikin päiväkirja ei mielestäni eroa kolmen aloittelevan blogin koplasta, joten aika lienee tehnyt tehtävänsä lukijoiden saamisessa kun blogi on yksinkertaisesti hyvä, laadukas ja vetävä.

3. Pumpulipupu
Vaatimattomamman mutta yksinkertaisen pröystäilemättömän ulkoasun alla on oikein symppis blogi piiiitkillä postauksilla, joista huokuu aito innostus kosmetiikkajutusteluun. Selkeän asiallinen blogi - ihanteellinen rauhalliseen uppoutumiseen kun tekee mieli mässäillä mielessään kosmetiikalla.
"Suosion" salaisuus: Aloittelevalle blogille ihan mukavan lukijamäärän kahmiminen selittynee sanottavan määrällä. Hyvät kuvat ja jopa ylettömän pitkäksi kasvava jaarittelu on imaissut ainakin tämän pienen pimun vastustamattomasti mukaansa.

- Ja bonuksena kolme nämä-eivät-kyllä-tarvitsisi-yhtään-enempää-mainostusta - tenavablogia

1.Sensaisti
Lähinnä sormilla silmämeikkinsä tekevä, joskin bannerissaan siveltimiä mainostava ammattilainen jaksaa hämmentää lukijajengiä sorminäppäryydellään. Saanut myös allekirjoittaneen katoamaan monesti muihin maailmoihin sormenpäitä tuijotellen ja niiden käyttökelpoisuutta miettien.
Mikä kuitenkin mättää?: Musta tausta. Mustalta pohjalta on keljua tavata tekstiä - blogiin tulee tehtyä vain nopeita pyrähdyksiä ja silti silmiä hirvittää.

2. Lovely Lenore's
Iloisella ja menevällä otteella loihditut tekstit saavat lukijankin adrenaliinin virtaamaan. Hääsuunnitelmat tuovat omanlaisensa spesiaalin lisän tähän elämäniloiseen blogiin - tykkään!
Mikä kuitenkin mättää?: Tausta (tässäkin). Pirteän pinkki raita lähestulkoon karkoitti ensivisiitillä - yhteys pikkupissiksiin oli sen verran luotaantyöntävä.

3. Lazy Dynamite
Tajuttomia silmämeikkejä tehtaileva ja kimalluksesta pitävä bloggaaja on erityisen ihana tuttavuus yksityiskohtaisten tutoriaaliensa vuoksi. Saa toiveen suurista silmistä ja laajemmasta säihkyvien luomivärien kokoelmasta.
Mikä kuitenkin mättää?: Sivupalkki ei ole paljoakaan kapoisempi kuin itse tekstien leveys. Kaipaisin hieman leveämpää pohjaa ja suurempaa kontrastia palkkeihin.

Löytyikö uusia tuttavuuksia tai peräti suosikkeja? Tai uupuiko joku ehdottomasti tutustumisen arvoinen kosmetiikkablogi joukosta? Ostolakon ja Karkkipäivän (kuten Fashioned in Finlandin) oletettavasti jokainen tunteekin jo, joten ei maksanut vaivaa vinkkailla heistä sen tarkemmin. Kahden ensimmäisen osalta onkin tulossa erillistä postausta perustuen niiden valtaisan suosion pohdintaan.:)

muoksis. Julkaisun jälkeen huomasin ikäväkseni blogini toistavan Lazy Dynamitelle miinukseksi laskenutta pientä seikkaa. Sen siitä saa, kun joutuu etsimään tikusta virheitä saadakseen jokaiselle yhtenäiset kuvaukset.;) En tähän hätään ala venkslailla blogini leveyksien kanssa, mutta mikäli jotain ulkoasua koskevaa häikkää tulee mieleen, otan palautetta ihan mielelläni vastaan - enhän minä itse blogiani lue.:)

pelaillaanpa päivityksillä!

2011-03-05T15:49:00.005+02:00

Tarkoitus oli jatkaa parin postauksen verran kosmetiikkablogeista virinneiden ajatusten purkamista, mutta löysinkin Playing with polish -blogista uuden postauksen bloggauksen aloittamisesta. Ah, aihe mieleeni.:)

"Yhdessä media-alaa käsittelevässä tenttikirjassani kirjoitettiin jotenkin näin: "bloggaajilla on myös suuri työ ylläpitää arvostettua blogi-ympäristöä. Blogit, joiden kirjoittaja ei tahdo sitoutua blogiinsa tuo vain hallaa bloggaajille, jotka oikeasti haluavat tuottaa sisältöä blogiinsa." En voisi olla enempää samaa mieltä: jos haluaa perustaa blogin, huolehdi myös siitä, että pystyt tuottamaan siihen sisältöä tasaisesti, kukaan ei tahdo postaus toisensa jälkeen lukea "kyllä mä sit kohta palailen kunnon postausten kanssa"." [Playing with polish]

Sallan mukaan tuon hallaa blogimaailmalle. Sori, kamut! Ei millään pahalla!

Vastaillessani äskettäin elokuun postaukseni kommentteihin näin mukavasti (himskatti sentään) reilut kuusi kuukautta myöhemmin, olo oli hiukan absurdi. Kylläpäs aika rientää, vastahan sen naputtelin! Samalla tunsin hieman syyllisyyttä siitä, miten aikeista huolimatta blogin päivitys oli aina vain venynyt ja venynyt - nyt vieläpä ystävänpäivän lupauksestanikin muutamalla viikolla eteenpäin.

Silti uskon, ettei kenenkään mukava arkielämä ole riippuvainen jonkun tietyn blogin päivityksistä - näin suurimmaksi osaksi lukijana en edes huomaa toisten katkoja päivityksissään. Moni seuraamani bloggaaja on voinut ja voi vast'edeskin pidellä blogilomiaan kaikessa rauhassa siitä mitään ilmoittamatta - kun seuraa bloggerin kautta, ei monen blogin seuraajana tule rekisteröityä yksittäisen blogin päivityksiä. Joskus jopa tuntuu, että blogilliset vetävät turhan suurta draamaa siitä, miten yhdenkin postauksen puuttuminen "normaaliin aikaan" (oli se sitten kellonaika, päivä- tai viikkopostaus, joiden loogisuutta ilmestymistiheyden suhteen kaikki seuraajat eivät koskaan edes hoksaa) on jotain sellaista, mikä huomataan ja mistä lukijat vetävät yhteistuumiin äänekästä kriisiä. Rehellisesti sanottuna nykyisin seuraamani blogit ovat tulleet postauksien julkaisemisessa niin epäsäännöllisiksi (tai meitsi ei ole vielä hiffannut uusia rutiineja :D), että herättyä tsekkaan vain kello kuusi aamulla päivittyneen Charming Nailsin ja muut sen mukaan, miten blogger väittää niiden päivittyneen. Aiemmin myös MouMou ja Ostolakossa tuli herättyä katsottua niiden säännöllisen postausrytmin vuoksi (Ostolakossa päivittyi puolenyön aikaan ja MouMou joskus aamutuimaan 5-6 aikaan). Mutta muut blogit... luoja paratkoon ettei useaa kymmentä blogia seuraamalla enää riitä energiaa ja kiinnostusta sen tutkiskeluun, pitäisikö tietyn blogin päivittämistä odotella joka päivä.

Toki voi olla, että usemman tuhat lukijaa vetävät blogit saavat enemmän nillitystä pienistä postaustauoista. Olen liian laiska kahlatakseni säännöllisesti kommenttibokseja, mutta postauksista on selvinnyt bloggaajien saavan kyselyjä kun blogi ei päivity. Mielenkiintoista. Ehkä ymmärrän tilannetta paremmin, jos joskus teen jotain eksoottista ja saan miljoonan kärkkään nassun päivittäisen lukijajengin kannoilleni.;) Mutta noin muuten, kenelle lukijalle blogin päivittyminen on oikeasti henki ja elämä? Kuka kehtaa vaatia päivitystä peliin? Kuka kokee ahdistusta kun normaaliannos tiettyä tekstitypyä onkin missattu? Kenen arki todella häiriintyy lukemisen puutteesta?

Vaikka Sallan mukaan tiivis päivitystahti olisikin odotettavaa, en itse allekirjoittaisi väitettä. Esimerkiksi omat postaukseni ovat yksistään selkeästi toisistaan erottuvia - ne eivät muodosta jatkuvaa tarinaa tai ole sidoksissa toisiinsa. Postauksiani voisi lukea missä tahansa järjestyksessä ilman, että jotain olennaista tietoa jää uupumaan - enhän kirjoita päiväkirjaa blogiseikkailuista tai pohjaa ajatuksiani juurikaan edellisiin teksteihin. Postaukseni seisovat kukin "omilla jaloillaan" ja niissä on melko vähän mitään minun elämästäni - en koe, että tiiviillä päivitystahdilla olisi omalla tontillani mitään väliä sillä kyse ei ole elämästäni tai "jännittävästä jatkokertomuksesta".

Omat postaukseni ovat irrallisia - ne eivät kytkeydy toisiinsa eikä niille voi odottaa jatkoa. Suhtaudun samoin myös useimpiin muihin blogeihin - luen postauksen ja siinä se. Kukin postaus on minulle vain yksittäinen, parin minuutin mukava ja viihteellinen hetki, jonka jälkeen voin jatkaa itseni viihdyttämistä minkä tahansa muun seuraamani blogin mielenkiintoisessa päivityksessä. En enää ole pitkään aikaan odottanut tietyn blogin päivittymistä, sillä seuraamieni blogin lista on niin kattava, että löydän aina jotain kivaa. Olen jopa heittänyt muutaman blogin pois seuraamieni listalta, kun aika ja mielenkiinto ei enää riitä niihin, jotka eivät täysin vastaa makuani. Miksi seurailla tylsimpiä suosittuja muotiblogeja kuin kosmetiikkaan keskittyneiden blogien määrä on kasvanut?:)

Olen saanut yhden käden sormilla laskettavan määrän kehotuksia päivittää taas joskus. Nekin ovat olleet suhteellisen ystävällisiä huomautuksia/pyyntöjä eivätkä painostusta tai vaatimusta. Toivon, että omatkin lukijani (jotka eivät ole puolen vuoden tauosta huolimatta täysin kaikonneet, kiitos!:)) suhtautuisivat blogiini vain yksittäisenä blogina, jonka päivityksiä on kiva lukea silloin tällöin odottamatta sen kummempaa. En halua vääntää väkisin tekstiä kun siltä ei tunnu - blogini on vain purkupaikka blogeja koskevaan pohdintaan eivätkä ajatukseni aina kiepu blogeista heränneissä ajatuksissa.

Mitä tulee Charming Nailsin kello kuuden postauksiin, jos jonain aamuna postausta ei olekaan, klikkaan vain ikkunan kiinni ja tuumin "aha". Unohdan asian sekunnin päästä - vaikka onkin mukava aloitella aamua etsiytymällä blogiin, jossa on varmasti uutta juttua, en pidä sitä itsestään selvyytenä. Ei aamuni sujuminen ole kiinni siitä, saanko tuoreita päivityksiä tietyistä blogeista aamupalaa mussuttaessani.

Tai jos jollekin on, pieni lomailu blogeista tekisi lukijallekin hyvää.;)

:)

2011-02-14T11:09:00.001+02:00

Höpskää, söpskää, muksaa ja söpösennöpöstä ystävänpäivää kaikille pikku-pampamin seuraajille!<3 Love. You. All!

Kyllä, en voinut vastustaa kiusausta... Pahaa Puhetta + ystävänpäivä... voiko ristiriitaisempaa pariskuntaa ollakaan?;)

Niin mielelläni kuin paukauttaisinkin uutta postausta peliin jo tänään, jätetään se kuitenkin välistä. Ihan vain ystävänpäivän kunniaksi.

Pian siis palataan!

kovasti kahisevaa

2010-08-15T12:20:00.001+03:00

"Mekko Tokmanni (Ostin eilen, ja itelläs oli ostolakko. Makso vaan 7,5 euroa, joten antakaa anteeks.)" [Nooran Elämää]

Itselleni 7.5 euroa on paljon. Kokopäiväisenä ja yksin asuvana opiskelijana ilman lainaa ei ostella mitään turhia kuten nyt vaatteita, joihin todellista tarvetta ei ole. Blogimaailmassa bloggaajien rahantuhlauksesta käydään melko säännöllisesti keskustelua ja jopa töissä käyvät joutuvat kommentoimaan tuhlaustaan. Kun ylläolevan lainauksen kirjoittaja on rehellisesti kertonut olleensa työtön viimeiset vuodet ja aloittaneensa vasta pari kuukautta sitten pientä opiskelua, mieleen jää keskimääräistä paremmin uusien ostosten määrä.

Yksi blogien lukemisen "rikkauksista" on juurikin tutustua myös ihmisiin, jotka elävät eritavalla tai ovat arvoiltaan ja näkemyksiltään kovin kaukana omasta ajatusmaailmasta. Silti tuilla elävän näkemyksiä - "pakko ostaa 7.5 euron mekko vaikka kaappi pursuaa jo mekkoja, vaikka olen ostolakossa, vaikka menen pian matkalle ja vaikka tuloja ei juuri olekaan", on hankala ymmärtää omasta tilanteesta käsin. Kun itselleni vaatteet ovat suurimmaksi osaksi välttämätön paha, en todellakaan tarvitse kovin montaa vaatepartta ja kun tiedän, että halvasta hinnasta huolimatta näillä tuloilla ei yksinkertaisesti pysty tuhlaamaan surutta kun summan voisi käyttää ruokaankin, pakostakin sitä suhtautuu työttömiin muotibloggaajiin kielteisemmin silloin, kun postaukset sisältävät jatkuvasti uusia ostoksia.

On totta, että blogin perusteella saatava kuva on kapea ja melko yksipuolinen. Kun esim. kirppareilla myytyjen vaatteiden ja asusteiden määrää ei lukijana pysty hahmottamaan, vaikuttaa esimerkiksi Nooran Elämää blogin vaatekaappi jo uskomattoman ruhtinaalliselta; löytyy halpoja ballerinoja, laadukkaita nahkakenkiä, hurja määrä mekkoja, vain kerran kuvissa vilahtaneita tunikoja ja koruja sen verran, että kun kuvissa näkyy hurjan usein Antti Asplundin risti, pohdin toisinaan, onko halpojenkaan helyjen ostelu enää järin fiksua pienituloiselle. Bloggaajan vastuulla ei ole hömppäblogien suhteen se, millaisia vaikutelmia hän tuntemattomille antaa, mutta yksi syy kielteiseen palautteeseen ja negatiivisiin ajatuksiin löytyy esimerkiksi juuri tästä, ettei yhteiskunnassa katsota hyvällä niitä, joista huokuu vaikutelma elämästä, joka sisältää toimeentulon tuhlaamista esimerkiksi aktiiviseen kirppariostosteluun.

Noora ei ole muutamaan kuukauteen listannut vaate-/kosmetiikka-/asusteostoksiaan, mutta esimerkiksi huhtikuussa - jolloin bloggaaja edelleen oli työttömänä, kuukauden ostoksiin meni peräti 159,6e. Kun postauksessa on näppärästi listattuna myös hankinnat, voi jo lukijana vetää summittaista mielipidettä siitä, kuinka tärkeitä esimerkiksi silkkijakut, rimpsuhameet, viitat ja bolerot ovat. Halpa hinta ei mielestäni oikeuta yletöntä tuhlausta - jos rahaa jää reilusti yli satanen toimeentulotuista, herää hieman mietteitä siitä, onko toimeentulotuki jo kohtuuttoman suuri ja että parin kuukauden säästöilläkin voisi joiltain kuukausilta pystyä perumaan tuen. Lienee sanomattakin selvää, että itselleni se satanenkin nykyisten tukieni päälle menisi ihan muuhun kuin vaatteiden shoppailuun - sen verran köyhästi tässä tulee syötyä.:)

Tottakai työtönkin voi saada tuloja muualtakin kuin sossulta/Kelalta. Moni myy kamppeitaan kirppareilla tai netissä, mutta tuloista saatu hyöty tuntuu pieneltä kun vaatekaappi täytetään aina uusilla räteillä... Osa saa tuloja bloggauksesta joko suoraan pitämällä blogia tai vaikkapa kirjoittamalla lehteen, mutta nekin ovat mainintojen mukaan niin pieniä summia, ettei niillä pelkästään elä ja että niiden lisäksi muut tulot ovat välttämättömiä. Kun asia on noin, päästäänkin jälleen siihen, onko tuollaisessa tilanteessa kovin kannattavaa tuhlata niitä blogin kautta ansaittuja rahojakaan kymmenenteen pariin samoja mustia kenkiä ("koska laatu on laatua kierrätettynäkin vaikka kaapissa onkin jo tuhat paria nahkakenkiä")... Kai sitä lukijana vain ei näe niitä samoja eroja eri kenkien ja kolttujen välillä kuin itse bloggaaja?

Kuten sanottua, lukija muodostaa omat mielipiteensä näkemänsä perusteella. Mitä rajatumpi blogin aihepiiri on, sitä ahtaamman käsityksen myös lukija saa. En tiedä Nooran tuloista, en ole nähnyt kuvia vaatekaapeista, en tiedä kenkien ja mekkojen todellista määrää kaiken ostelun ja myynnin keskellä, mutta ne jatkuvat maininnot halvoista löydöistä pomppaavat sitäkin rajummin silmiin ja saavat vähemmän mairittelevan kuvan työttömän rahankäytöstä.

Parhaimmillaan blogit kasvattavat suvaitsevaisuutta erilaisia valintoja elää ja erilaisia ihmisiä kohtaan. Joskus kuitenkin käy niinkin, että blogi vain juurruttaa entisestään negatiivisia käsityksiä joistain ihmisryhmistä tai valinnoista. Tapa kertoa, kuvata, ilmaista itseään on juurikin siksi niin kiehtovaa - sanamuodoilla ja lähestymistavoilla bloggaaja voi pystyä vaikuttamaan tehokkaastikin lukijoidensa asenteisiin blogiaan/itseään kohtaan. Entä mitä nämä lähestymistavat ovat? Luoja paratkoon senkään tietää. Toki tutkimuksia ja psykologista tietoa ihmisiin vaikuttamisesta löytyy, mutta kun kaikki riippuu lähettäjästä, vastaanottajasta, kontekstista ja elämää suuremmista voimista, tuntuu "bloggauksen psykologia" hieman liian vaivalloiselta tutkimuskohteelta. Mutta vaikka psykologisen tiedon valjastaminen käyttöön olisikin vaikeaa, ainakin yhden asian tiedän; karismalla voi enemmistön mielipiteisiin vaikuttaa. Sitä, voiko työtön nuori tyttö olla karismaattinen, en sinänsä halua kommentoida, mutta kun tässäkin esimerkkinä olleella blogilla voi olla jopa enemmän lukijoita kuin itselläni, kertoo se toki jo jotain myös myönteisistä kasvumahdollisuuksista.:)

houreilua

2010-08-10T17:59:00.001+03:00

Uhkasin kalveta aloilleni lukiessani Mungolifen puolelta pienen pätkän postauksen lopussa;

"P.P.S. Olen tietoinen erään nimeltämainitsemattoman blogin olemassaolosta, kiitos kaikille linkanneille. En julkaise linkkejä blogiin, sillä en koe sitä sellaiseksi, johon haluan ohjata liikennettä."

Kun edellisen postaukseni kommenttiboksissa ruodittiin hiukan ko. blogin kommentteihin vastaamista, pohdin tosissani viittattiinko Mungolifen puolella omaan pieneen temmellyskenttääni, vaikkei kommenteissa mielestäni mitään pahaa ollutkaan. Blogosfäärissä kuitenkin kuljetaan niin usein herneet nenässä, etten olisi periaatteessa ihmetellyt, vaikka joukko pieniä, toimeliaita nettiapulaisia olisikin nasaalikuorossa kannellut postauksestani.:)

Juttu ei kuitenkaan ollutkaan noin viaton. Ennen asian tiedustelemisesta Annalta itseltään, piipahdin Blogilistan puolella aikeena tsekata viimeisimmät linkkaukset Mungolifen puoleen. Itse profiiliin en koskaan ennättänyt silmieni jämähtäessä Kuumalla listalla komeilevaan uuteen tulokkaaseen - Huomiohuorat.

Ehkä olen nykyisin sinisilmäisempi kuin ennen, mutta kuvittelin todella otsikon viittaavan blogin kirjoittajiin itseensä ja postausten sisältävän muutaman pikkupissiksen horatsumaisia otoksia. Blogiin klikattuani löysinkin yhden ainokaisen naputtelijan, joka kunnianhimoisesti (?) oli ottanut bloginsa lähtökohdaksi omaa pohdintaani sähäkämmän tyylin - blogi bloggaajista, ei blogi blogeista. Varteenotettava kilpailija "pikkupahis" pampamille?:)

Ensimmäisen postauksen luettuani en mieltänytkään blogejamme enää samassa sarjassa painiviksi. Kun teksti on äärimmäisen henkilökohtaiseksi menevää solvausta, melko suoraa huorittelua, panettelua, puhdasta ilkeyttä ja uskomattoman raakaa tahallista nettikiusaamista, pakostakin sitä miettii, millaiset helvetin typerät ihmiset kannustavat jatkamaan, ryhtyvät lukijoiksi, puolustavat kirjoittajaa ja suoltavat lisää paskaa kommenttibokseissa...

Olen pari päivää katsellut mielenkiinnolla ko. blogin lukijamääriä. Itse laskuri ei ole niinkään kiinnostanut vaan se, miten bloggerin kautta lukijoita on ilmaantunut lisää ja ennenkaikkea keitä he ovat olleet. Oma bloginikaan ei toki kaikilta osin ansaitsisi sädekehää ikkunansa päälle, mutta olen toivonut, että hiljalleen ne pahasuisimmat anonyymit poistuisivat lukijoista kun sanaleikittelyni on yhä tylsempää. Pienoinen suunnanvaihdos on kannattanut ihan mukavasti - kommenttibokseissani on yhä enemmän asiallisia, oikeasti pohdiskelevia kommentteja ja ne suoranaiset muita blogeja koskevat haukut ovat vähentyneet selkeästi. Koenkin, että nykyinen lukijakuntani on suhteellisen fiksua ja blogeista aidosti kiinnostuneita.

Kun oma mielipiteeni on noinkin myönteinen lukijajoukostani, olenkin tiiraillut kasvavalla mielenkiinnolla mahdollisten tuttujen nimimerkkien esiintymistä huomiohuorailijan puolella. Tällä hetkellä yhteisiä lukijoita on yksi - Blogilistalla seuraavien määrästähän en voi toki vetää minkäänlaisia suuntaviivoja. Kilpailua lukijoista en oikeastaan pelkää - ei se, että lukee jotain blogia ole poissa muulta blogilta. Mutta se puolestaan, että omia lukijoitani löytyisi ylläolevan blogin puolelta onkin harmillista vain sen kannalta, etten toivoisi omien lukijoideni kannustavan tuollaista liian pitkälle menevää törkyä liittymällä lukijaksi ja siten lisäämällä ko. blogin suosiota.

Tottakai on kuitenkin mukava herkutella sellaisilla pienillä jutuilla kuin miten nopeasti tytsy tunnistettaisiin livenä.:) Jos puhe samoissa kekkereissä pyörimisestä on totta, ajan kanssa aktiivisimmat pippaloijat voivat halutessaan kartoittaa niiden vakkareiden määrää, jotka eivät koskaan seurustele itse solvausten kohteiden kanssa. Mitä enemmän postauksia kimuli vielä tekee, sitä selvemmin tietyt piirteet tulevat esille tahattomasti. Kun jo postausten teksti on mitä on, tuskin tyyppi livenäkään osaa ilmaista itseään sen taidokkaammin tai puhtaammalla englannilla. Milloinkohan ensimmäiset ko. keltanokkaan liittyvät vähemmän mairittelevat paljastukset ilmestyvät?;)

lukeva & tukeva?

2010-07-15T19:18:00.001+03:00

Olen erittäin hiljainen ja syrjäänvetäytyvä lukijana - kommentoimattomuuteni vuoksi useimmille seuraamilleni bloggaajille olen vain bloggerin kautta (toisella tunnuksella) seuraavien listoissa nimi muiden joukossa. On helppoa olla tuntematta halua kommentoida etenkään tuhansissa lukijoissa pyöriviä blogeja - oma kommentti hukkuisi muiden joukkoon, vastinetta kommenttiin ei välttämättä saisi ja on hankala ajatella oman kommentin olevan mitenkään erityisen tärkeä kymmenien samankaltaisten viestien joukossa. Kommentointi"politiikkani" ei tosin koske yksistään suosituimpia blogeja; kommentoin vähäisiä lukijamääriä vetäviä blogeja yhtä harvoin. Vaikka tiedänkin, että yksinäinen kommenttini postauksen alla ilahduttaisi bloggaajaa, silti asia käy harvoin mielessä - ikään kuin olisin liian kiireinen tehdäkseni muuta kuin lukea toisen postaus, johon on käytetty suunnattomasti enemmän aikaa kuin mitä oman kommentin naputteluun menisi.

Bloggerinkin takana on jokseenkin turvallista seurata blogia - kaikki bloggaajat eivät seuraile kävijävirtojaan niin, että tietäisivät luenko blogia koskaan, satunnaisesti vai aktiivisesti. Se, että voisin olla satunnainen kävijä siitäkin huolimatta, että seuraan bloggerin kautta, antaa jokseenkin vapauttavan tunteen; voin olla kommentoimatta, sillä kävijältä, jonka todellisista käynneistä ei ole tietoa, ei voi olettaa myöskään kommentointia. Vaikka nimeni näkyykin monien blogien lukijalistauksissa, voin silti olla taustalla ja kommunikoimatta millään tavalla blogin/bloggaajan kanssa.

Rajatulle lukijakunnalle avoimet blogit ovat harmillinen poikkeus seuraamiini blogeihin. Kutsuttuna tuntuu epäkohteliaalta olla koskaan ilmaisematta olemassa oloaan - blogin lukijakunta on tiiviimpi, postausten aiheet ehkä hyvinkin henkilökohtaisia ja kutsun saadakseen on usein täytynyt jo olla jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa bloggaajan kanssa. Kun tietty kontakti ja side on luotu, tuntuu lukijanakin siltä, että pitäisi kommentoida suhteellisen ahkerasti, ehkä avautua omastakin elämästään tai ainakin ehdottomasti tukea kirjoittajaa.

Siinä missä muiden blogien ahdistustakin huokuvat postaukset voin lukaista läpi nopeasti unohtaen pian koko jutun, joudunkin miettimään suhtautumistani uudelleen ei-julkisten blogien osalta. Normaalisti blogin lukijana riittää se, että on kiinnostunut seuraamaan blogia taustaltakin tuomatta itseään koskaan esiin, mutta kutsun vaativien blogien suhteen tilanne tuntuu toisenlaiselta. Koen epäkohteliaana kommentoimattomuuden pienen lukijakunnan blogeissa, jos postauksen aiheena on selkeä paha olo, ahdistus tms. Kun lukijana olen näkyvämpi näille bloggaajille, poden syyllisyyttä siitä, mikäli en edes yritä lohduttaa - on loukkaavaa, mikäli ohittaa toisen "avunpyynnön", suhtautuu siihen kuin normaaliin viihteeseen tai ei kykene tuntemaan minkäänlaista empatiaa toista kohtaan.

Kun jaksan tuskin itsekään päivitellä blogiani, tuntuu kommenttien rustailu muiden postauksiin väsyttävältä ja turhalta - joko kommenttini hukkuu joukkoon tai blogia päivitetään niin usein, että kommentti "jo vanhentuneeseen tekstiin" tuntuu älyttömältä; eiväthän kaikki edes vastaile kommentteihin. Kuinka tärkeää on ylipäätään saada oma äänensä kuuluville blogeissa, joissa kommentteja ei vaikuteta suoranaisesti odotettavan? Itseasiassahan tuo on yksi syy oman blogin aloittamiseen; sen ainokaisen kerran kun tahdon kommentoida jotain blogeihin liittyvää, asiani tulee ainakin huomatuksi.:) Jonkun kommenttiboksissa pohdintoni jäisivät muiden viestien jalkoihin kun taas nyt tätäkin postausta ilmeisesti lukee kolmisensataa lukijaa - osa jopa tekstiäni kommentoiden. Narsistista? Ehkä.:)

Haluttomuuteni kommentoida on viime aikoina eksynyt monesti mieleeni. Suurimmaksi osaksi lukijat ovat passiivisia vastaanottajia bloggaajan ollessa aktiivinen sisällöntuottaja. Moni ei ehkä lukijana ajattelekaan olevansa mitenkään vastuussa kirjoittajan tukemisesta - blogi nähdään hieman etäisenä, itseä henkilökohtaisesti koskettamattomana ilmaisena viihteenä, josta voi nauttia juuri silloin kun sattuu huvittamaan ja jonka parista voi poistua siitä kylliksi saatuaan. Toki löytyy niitäkin lukijoita, jotka kommentoivat suosittuja blogeja niin aktiivisesti, että bloggaajakin tutustuu heihin paremmin ja muistaa heidät. Lukija- ja kommenttimääriä katsellessa huomaa kuitenkin erityisen selvästi sen, miten suurinosa on kaltaisiani seinäkukkasia - lukijoita, jotka eivät tee showta itsestään ja joiden ei tietäisi olevan edes olemassa ilman näitä nykyajan tarkkoja lukija-/kävijämittareita.

Niin paljon kuin olenkaan tuntenut myötätuntoa suosituimpien blogien ero-/suru-/ahdistuspostauksista, en silti ole tuntenut itseäni niin läheiseksi bloggaajan kanssa, jotta kirjoittaisin kommenttiboksiin tsempitystä uhkuvan, empaattisen viestin. Rajatun lukijakunnan blogissa puolestaan kamppailen jatkuvasti sen kanssa, kuinka usein olisi kohteliasta lähettää virtuaalihaleja ja -pusuja ja -rapsutuksia ja luoja paratkoon mitä, ollakseen suhteellisen kohtelias - tuntemattomallekin. Kun postauksia tulee usein ja paljon käsitellen suurelta osin sydänsuruja ja muuta kurjaa, on hankala asennoitua kannustamaan aina vain uudelleen yhä erilaisimmin sanankääntein - siitäkin huolimatta, että sinänsä välittäisi oikeasti toisen pahasta mielestä.

Kuinka paljon lukijalla ylipäätään on "vastuuta" toisen jaksamisesta? Onko lukijalla millään tasolla mitään "vaatimusta" tukea tuntematonta - vaikka pääsisikin kurkistamaan toisen henkilökohtaisimpiin tuntemuksiin? Kuinka tärkeänä bloggaajat edes pitävät lukijoiden tukea? Ovatko kommenttiboksin sanat vain sanahelinää, jotka saavat hetkellisesti paremman mielen vai voiko kommenteista oikeasti todella ammentaa jaksamista? Onko jo kirjoittaminen niin terapeuttista, että postauksen naputtelun jälkeen asia on jo ns. käsitelty ja kommentit sinänsä ovat turhia? Voivatko erityisesti "hömppäblogien" puolella vertaistuella olla juurikaan merkitystä - toisin kuin vakavampia (syömishäiriöt, läheisen menetykset jne.) aiheita käsittelevillä blogeilla? Ja mikä tärkeintä; tuntevatko muut lukijat mitään velvollisuutta olla tuntemattoman bloggaajan tukena?

prkl:n perusmimmi

2010-04-20T10:31:00.001+03:00

Samalla tanssitunnilla kanssani käy ikäiseni tyttö, jonka jammailua seuratessa ärsyynnyn joka ikinen kerta. Unohdan tytsyn olemassaolon suurimman osan ajasta - olemmehan eri puolilla salia, mutta tanssissa, jossa katse suuntautuu juuri sille sivuseinälle, jossa hän on, katseeni etsiytyy auttamattomasti kritisoimaan tätä Tanssitunti-Tavista.

Joskus toisen ulkoinen olemus vain ärsyttää jo ensinäkemältä. Haluaisin puhua niistä kuuluisista kemioista, mutta kun näiden ihmisten kanssa ei tarvitse vaihtaa sanaakaan - jo ulkonäkö provosoi. Kun blogeja selaamalla tietyt bloggaajat ärsyttävät aina vain tekemättä sen kummempaa, onkin ihan kiehtovaa tarkastella sitä, mikä näissä ihan normaalin oloisissa pimuissa saa keittämään.

Tanssitunti-Tavikseni on kaikinpuolin tyypillisen suomalaisen keskivertomimmin perikuva. 90-lukua henkivät levenevälahkeiset jumppatrikoot ja saman aikakauden tukevat lenkkarimaiset aerobickengät höystettynä leveällä, muodottomalla XL t-paidalla huokuvat jo tavallisuutta saati kun kroppa on tismalleen normaalipainoinen (ei nykyihannenormaalipainoinen vaan terveyskasvattaja-normaalipainoinen) ilman urheilullisia viboja, kasvot meikittömät ja valjut maantienharmaiden kutrien keskellä. Kaikin puolin varmasti oikein mukava, normaali ja tavallinen tyttö, joka ei hifistele näteillä urheiluvaatteilla eikä varmaan ole värjännyt koskaan hiuksiaan. Mikä tuossa saa sitten ylipäätään kiinnittämään huomiota niin, että oma treenini kärsii asiaa pohtiessa?:)

Jammaus! Kun tytsy on perinjuurin normaalin seinäruusun näköinen, imaisee se vapautunut, leikkisä ja iloinen jammaus koko huomioni. Ts. käytös sotii ulkonäköä vastaan. Useimmat ulkoisesti hänenkaltaisensa tavikset tanssivatkin perin keskiverrosti; sopivan huomaamattomasti mutta ihan kohtalaisesti. Ylipäätään niin, että sulautuvat taidoiltaan joukkoon mutta eivät tee mitään omia koreografioitaan tahi eläydy liikaa fiilikseen.

Poikkeavuus havaitaan ja tämä Tanssitunti-Tavis totisesti murtautuu tietoisuuteeni aina kun on mahdollista havaita hänet. Ehkä hänessä ärsyttää se, etten miellä sen näköisille "lupaa" irtautua tapetista ja jammata millään muulla kuin harmaille hiirulaisille soveltuvalla tavalla? Ulkonäkö leimaa ja lokeroi osittain ja on jokseenkin vaikea hyväksyä tuota käytöksen ja ulkonäön välistä "ristiriitaa".

Syy, miksi osa bloggaajistakin ärsyttää, voi johtua tuosta samaisesta ristiriidasta; yleinen olemus sotii sanoja/tekoja vastaan. Kun tyyppi vaikuttaa perinpohjin ihan samanlaiselta kuin me muutkin (normaalin tavalliselta), lukijaa ärsyttää mikäli bloggaaja irtautuu olemuksensa sanelemasta "roolistaan" ja leikkiikin yhtäkkiä taiteellista/romantikkoa/boheemia freelanceria. Ikään kuin ollakseen taiteellinen, tulisi näyttää taiteilijan stereotyypiltä - ei tavalliselta pullamössösukupolvelta.

Olen koukussa yhteen tällaiseen blogiin. Ärsyynnyn joka ikinen kerta siellä käydessäni, mutta silti en saa postauksista ja kommenttiboksin lukemisesta tarpeekseni - aivan kuten en saa kyllikseni Tanssitunti-Taviksenkaan jammailusta. Blogia lukiessa tuntuu, kuin lukisi vasta kasvamassa ja itseään etsimässä olevan nuoren tytön päiv... blogia.:) Että se kaikki tekotaiteellinen paska, joka huokuu kuvista, koulusta, harrastuksista ja mielipiteistä olisi vain jotakin matkan varrella tapahtuvaa ennen kuin bloggaaja löytää sen omimman juttunsa, joka sopii myös siihen kuvaan, minkä hän itsestään blogissaan antaa.

Toisinaan blogeissa näkyy taiteellisuutta tavoittelevia kuvia bloggaajasta puhaltelemassa savua silmät puolitangossa, itkemässä kameran kanssa peilin edessä, esiintymässä taiteellisen koulunsa kanssa tehdyissä proggiksissa tai lipittelemässä viiniä huulet punattuina. Se kaikki olisi ok suhteellisen boheemin, taitelijasieluisen, kolmeakymmentä lähenevän freelancerin blogissa, jonka koko olemus elämää myöten sopisi kuvien tunnelmiin. Mutta kun kuvissa keikistelevänä pimuna onkin tavallisen näköinen tallustaja, koko blogi vaikuttaa teeskennellyltä, hitusen epäaidolta ja juurikin itseään etsivän epävarman tytön yritykseltä olla jotain muuta kuin sattuu olemaan.

Lopultakin pitäisi itse vain olla suvaitsevaisempi. Tanssitunti-Tavis näyttää kuitenkin onnelliselta fiilistellessään musiikkia täysillä omassa maailmassaan - ehkä hän on jo sinut itsensä kanssa ja itsekin saan vielä joskus tarpeekseni tuosta ristiriitaisesta olemuksesta ja unohdan koko tyttölapsen. Mutta samankaltaisten bloggaajien suhteen ärtymyksestä pääseminen tuntuu olevan kovempi pala. Siinä missä Tanssitunti-Tavis ei vedä huomiota tarkoituksella itseensä vaan jonka oma olemus vain herättää huomion ristiriitaisuudellaan kerskuvat bloggaajat faktojen ja totuuden nojalla omasta erinomaisuudestaan ja spesiaaliudestaan. Kun tyyppi ei näytä järin abstraktista taiteesta koskaan mitään kuulleeltakaan, kuulostavat lyhyet lauseet "Nautin erittäin paljon nykytaiteesta, sillä se saa aikaan mielipiteitä ja erinäisiä tuntemuksia" töksähteleviltä ja epäaidoilta.

Erikoisuuden tavoittelua sen itsensä vuoksi... se saa seuraamaan blogia, ärsyyntymään kaikesta mutta silti koukuttamaan seuraamaan tuota tragikoomisia piirteitä saavaa elämää.

viittauksia valheisiin

2010-04-13T18:17:00.002+03:00

"Olen kirjoittanut tämän viikon aikana hyvin vähän. Viimeksi kerroin, kuinka näin miehen suutelevan metron tukitangosta pitelevän tyttöystävänsä kättä ja tajuavan saman tien, että käsi olikin jonkun muun... Kerroin sen tapahtuneen tällä viikolla, vaikka todellisuudessa siitä on jo monta vuotta." [Catherine Sanderson; Petite Anglaise]

Ahmin paraikaa romaania, jonka pohjana ovat kirjoittajan todelliset blogitekstit. Koukuttava idea. Pelkkänä romaanina kirja tuskin sykähdyttäisi, mutta tietoisuus siitä, että kaikki pohjautuu todellisuuteen, antaa lukuelämykselle oman säväyksensä...

Petite Anglaisen kirjoittaja on alunperin Englannista kotoisin oleva mutta nykyisin Ranskassa asuva (ja vaikuttava) bloggaaja. On kiehtovaa lukea oikean blogin takana olevista ajatuksista ja ikään kuin kurkistaa romaanin kautta blogin "kulisseihin". Ylläoleva lainaus kuitenkin hämmentää. Kuinka paljon suomalaisissakin blogeissa käytetään tehokeinoina valheellista liioittelua, väritystä ja mielikuvitusta viihteellisen tekstin luomiseksi?

"Juttu oli niin kertakaikkiaan koominen ja herkullinen, että otin siitä irti kaiken mahdollisen, vaikka jouduinkin vähän vääristelemään totuutta. Käytin pohjana todellisuudessa tapahtunutta, mutta lisäilin häikäilemättä flirttailua minun ja tietotekniikka-asiantuntijan välille, George oli koko ajan läsnä ja toisessa päässä oli kokoushuoneellinen yhtiökumppaneita vastaanottamassa näkymää kaula-aukostani. [Petite Anglaise]

Vaikka nykyisin mediakasvatuksesta on puhuttu ihan blogeja ja blogien kommenttibokseja myöten, täytyy myöntää, että harvemmin itse kyseenalaistan mitään - varsinkaan blogeista, lukemaani. Olen surullinen esimerkki liian sinisilmäisestä ja naiivista pikkutytöstä, joka epäröimättä nielee kaiken sanotun ehdottomana totuutena.:) Kun on itsekin opiskellut mediakasvatusta ja olisi jopa kiinnostunut joskus työskentelemään asian parissa, on hieman hullunkurista hoksata luottavansa sokeasti omiin taitoihin suhtautua varauksella blogien sanahelinään. Ehkä tietty rehtiys saa odottamaan myös muilta bloggaajilta kutakuinkin todellisuudenmukaista tekstiä? Että vaikkei kaikkea sanottaisikaan postauksissa, olisi itse kirjoitettu teksti kuitenkin ehdottoman totuudenmukaista?

Reilusti väritetty teksti tuottaa enemmän viihdettä lukijoille, mutta samalla liioitellut pätkät "tosielämästä" saavat oman elämän näyttämään kovin ankealta, tylsältä ja tasapaksulta. Ei viihteellinen teksti pahastakaan ole; parhaimmillaan se voi innostaa ihmisiä uusien, erilaisten asioiden pariin, kokemaan uutta ja heittäytymään tilanteisiin. Ne voivat ruokkia mielikuvitusta, saada toteuttamiskelpoisia ideoita ja haaveita muhimaan. Ehkä tarvitsemmekin joskus niin ylitsevuotavaa draamaa ja hassuutta sisältävää blogitekstiä, että muistamme itsekin katsella hieman tarkemmin ympärille, nauttia pienistä hetkistä ja löytää vatsanpohjaa kutkuttavaa arkielämän draamaa?

"Hänen elämänsä oli ollut mullistuksia täynnä; hän kirjoitti vaivalloisesti voitetuista tunteista ja kaikkinielevästä halusta. Hänen sanansa sykähdyttivät, mutta myös hämmensivät minua. Ne harvat kiihkeät hetket ja "jyrkät vuorenhuiput ja aallonpohjat", jotka onnistuin kaivamaan esiin omasta pölyisestä menneisyydestäni, tuntuivat hyvin kaukaisilta, aivan kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle." [Petite Anglaise]

Sanat ovat niitä, joilla vaikutamme toisiimme ja itseemmekin. Taitava sanankäyttäjä pystyy luomaan tarinoita, jotka antavat enemmän lukijalleen kuin tilanteen omin silmin nähneelle. Sanoilla luodaan tunnelmia, käsitteellistetään tilanne pehmeiksi, koviksi, viipyviksi, sivaltaviksi sanoiksi. Sanat hienovaraisesti antavat lukijalleen jopa vivahteikkaamman ja valheellisemman vaikutelman kuin mihin silmät ulkopuolisena tarkkailijana pystyisivät.

Mutta ehkä lopultakin lukijan kannalta on se ja sama, mitä blogeissa suolletaan? Kun blogit pitää pelkkänä viihteenä ja kun itse bloggaajaan ei ole minkäänlaista kontaktia satunnaista kommentointia lukuunottamatta, kuinka tärkeää on edes pitäytyä ehdottomassa totuudessa? Joskin miltäköhän tuntuisi herätä joskus siihen karuun faktaan, että olisi kuukausia, vuosiakin seurannut suosittua bloggaajaa, jonka koko kuvattu elämä ilmenisikin valheeksi? No, onhan sekin jokseenkin koettua Pinkkisuun blogin puolelta...

kuka pääsee ekana Seiskaan?

2010-04-10T17:55:00.002+03:00

Kun treenin jälkeen piipahdin hikisenä, punoittavana ja kaikin puolin ei-niin-hehkeänä kaupassa, olin jäätyä seisaalleni nähdessäni vanhan ystävän mutta nykyiseltään pelkäksi naamatutuksi mieltämäni ikätoverin. Olisi ollut pitkästä aikaa kiva vaihtaa kuulumisia ja päästä toisen elämästä taas kärryille, mutta ankea ulkomuotoni ravisutteli sen verran, että lymyilin hätääntyneenä hyllyjen välissä odottelemassa toisen pääsevän kassalle, maksamaan ja turvallisesti ulos. Tyypillistä - liikuskelu meikittä ja kuraisissa lenkkeilyvaatteissa ei hätkäytä armaan pääkaupunkimme keskustassakaan, sen sijaan samoissa vermeissa tutun bongaamaksi tuleminen kylläkin.

Kaupan tyyppi ei lopultakaan edes osoittautunut tutukseni, mutta ajatukset se sai liikkumaan hieman vainoharhaiseen suuntaan. Yhtäkkiä sitä alkoikin skitsoilla sitä, keitä kaikkia muita hyvänpäiväntuttuja voisi vilkkaissakin keskustan ruokakaupoissa, kaukana kotoani mutta lähellä saliani, tulla vastaan. Ajatuskin yllätetyksi tulemisesta kesken tolkuttoman karkin hamstrauksen on hieman hämmentävä. Puhumattakaan niistä surkeista hetkistä "isojen tyttöjen vaippahyllyn" kohdalla kun koriin on viskeltävä siteitä ja tamppooneita oikein olan takaa. Toki tuostakin pääsisi ostamalla sen ekologisen kuukupin, mutta hyvällä tuurilla silläkin reissulla törmäisi tuttuun.:)

Pääosin saan juoksennella asioilla ja kaupoissa ilman tuttuihin törmäämistä. Näemmä joskus siitäkin on iloa, että olen suurimman osan elämästäni asunut jossain ihan muualla kuin pk-seudulla. Tuon yllättävän kauppareissun jälkeen en voinut olla ajattelematta omilla kasvoillaan bloggaavia tyttösiä, joiden blogit kuuluvat Suomen suosituimpiin. Kun lukijoita on tuhansia ja osa asuu samoilla seuduilla, on ihan luonnollista tulla bongatuksi silloin tällöin. Mutta moniko bongaajista ylipäätään koskaan tuo itseään ilmi? Moniko vain tyytyy katselemaan, tuijottamaankin uteliaasti ja supisemaan kaverille? Ajatuskin kasvollisena bloggaavana ahdistaa.

Kipusin joulun alla sattumalta samaan lähijunaan Arezin kanssa. Ihka ensimmäinen bloggaajabongaukseni hämmensi niin, että tyydyin vain pikaisesti kuikuilemaan yhä uudelleen Arezin suuntaan varmistuakseni henkilöllisyydestä. En lopultakaan tiedä kykeninkö uteliaisuudeltani vilkuilemaan tarpeeksi hienovaraisesti ja huomaamattomasti, mutta oman reaktioni huomaaminen sai säälimään bloggaajia. Ei tunnu mukavalta ajatella, että joku itselleni tuntematon satunnainen vastaantulija tietäisi elämäni pääpiirteet, osaisi arvata minne olen menossa ja mitä tekemään, pääsisi blogissa kertomaani intiimimmälle tasolle kurkkimalla ostoskoriini ja luomalla omia kuvitelmia todellisesta minusta tarkkailemalla salaa livenä.

Netissä on helpompaa avautua kuin kasvokkain "todellisessa elämässä". Voi olla helppoa suoltaa hyvinkin henkilökohtaista ja tarkkaa tekstiä omasta elämästään ja myös julkaista se sen kummemmin myöhemminkään katumatta. Postatessa sitä kuitenkin säätelee itse sitä, mitä itsestään antaa ja millä tavoin. Intiimeistäkin asioista voi kirjoittaa huolettomasti niin halutessaan ja liioitella, tarkentaa ja tuoda joitain asioita erityisen painokkaasti esille. Edelleen; näennäisellä avoimuudellakin voi luoda illuusion ns. kaiken paljastamisesta blogissaan. Niin kauan, kun itse pystyy säätelemään teksteissä antamaansa kuvaa itsestään, voi kaikki tuntua olevan ihan ok ja hyvin. Ei ole vaikeaa paljastaa lempparimerkkiään sideosastolla tai muuta hassua, mutta se on vaikeampi niellä, että joku noukkisi pieniä, teksteissä paljastamattomia asioita bongaamalla kesken arjen. Olisi järisyttävää, että joku lukijani tietäisi sanomattomia faktoja minusta törmäämällä arjessa, silloin kun en itse voi säädellä sitä, mitä paljastan tai annan itsestäni toiselle. Suosituimmilla bloggaajilla tuo raja on jo ylitetty, oli melkoisen hassua junamatkani jälkeen illalla oivaltaa, että olin ehkä nähnyt Arezin matkalla Marian kuvauksiin.:)

On uskomatonta, miten harvoin blogeissa törmää postauksiin tapaamisista lukijoiden kanssa. Pääosin maininnat ovat positiivisia; bloggaaja yllättyy, hämmentyy, ehkä jäätyykin mutta kaiken kaikkiaan on jälkikäteenkin ilahtunut. Ikään kuin bloggaajat eivät vain kulkisi koskaan vähemmän hehkeänä, kuin junan alle jääneen näköisinä ja syvästi toivoen, ettei kukaan tuttu näkisi.:) Lopultakin kun valituksia bongatuksi tulemisesta mutta moikkaamattomaksi jäämisestä ei vain yksinkertaisesti oikein löydy, pakostakin sitä miettii, että näillä omilla kasvoillaan ja nimellään bloggaavilla tyttösillä täytyy olla suhteellisen hyvä itsetunto. Silloin se, että lukija kertoo kommenttiboksissa huomanneensa bloggaajan peräpukamavoidehyllyllä, ei enää pahemmin hätkähdytä. Voihan olla, että ahdistavasta julkisuudesta ei vain tule postattua, ja se saa lukijalle näitä kummallisia johtopäätöksiä. Oli niin tai näin, nostan hattua vähemmän anonyymeille kanssasisarilleni; ei kaikilla ole pokkaa luopua anonyymistä elämästä ja antaa tuhansille mahdollisuuden seurata omaa elämää livenäkin niitä pienenpieniä kohtaamisia myöten; "ei sitten ostanutkaan farkkuja, ei vissiin mahtunut niihin :):):)":

mihin katosivat viikonpäivät?

2010-01-30T14:04:00.005+02:00

Lukulistalleni kuulunut 7 days a week on kadonnut kuukausiksi suljetuksi blogiksi. Tietääkö kukaan kirjoitteleeko Ambe edelleen vai onko blogi todella tauolla?

päällisin puolin ihana :)

2009-10-27T15:08:00.001+02:00

Juoksentelen päivittäin hiukset "hieman" takussa, vaatteet koirankarvoissa, kimaltelevat luomivärihiukkaset poskilleni varisseina ja milloin minkäkinlaisiin hätäratkaisuihin pukeutuneena. Olisi ihana pukeutua huolella, harkiten, viimeistellä meikki rauhassa ja joskus paneutua niihin asusteisiinkin puhumattakaan hiustenlaitosta. Kotini lattiat uivat hiekassa, oksissa ja kuihtuneissa lehdissä, kiitos armaan koirani, joka niitä sateisilla ilmoilla kantaa tarmolla sisään. Olisi vaikeaa saada kuvattua hienoja yksityiskohtia kodistani, sillä kotini lempparipaikat pursuavat karkkipapereita, lippusia, lappusia ja kynsiviiloja ja -lakkoja. Kliininen puhtaus ja tiptop ulkonäkö eivät todellakaan kuvasta minua.

Ehkä homssuisuus ja kaaosmaisuus myös vetävät elämäniloisten ja pursuilevien blogien pariin, joiden aihepiirit hyppelehtivät huolettomasti koiran anaalirauhasten tyhjennyksestä omiin peräpukamiin ja kuukautisten kautta tyyliin ja kauneuteen. Kun koko roskan kuorruttaa vielä ei-niin-ammattimaisesti-otetuilla kuvilla, kai sitä tuntee päätyneensä kovin kodikkaaseen, tuttuun ja lämpöiseen blogiin.

Mielenkiintoisen tuulahduksen muuhun seuraamaani blogijoukkoon tuovatkin ne fiinimmät, ammattimaisen oloiset blogit, joissa kuvat ovat häikäisevän loistavia ja ulkoasu sisältöineen viimeiseen asti mietittyä. Niiden postauksia selailemalla ajautuu jälleen kerran niihin Täydellisyyden fiiliksiin; upea bloggaaja upeassa kodissaan upeine tavaroineen ja upeine elämineen. Näissä blogeissa käydessä päälimmäiseksi jää hämmenys liiasta loistosta ja liiasta täydellisyydestä. Onko bloggaajan elämä oikeasti sellaista, millainen fiilis lukijalle muodostuu?

Postasin aiemmin täydellisen oloisista bloggaajista ajatellen tosin näitä homssuisia neitokaisia, joiden blogeista huokuu se epätäydellisyys (ainakin verrattaessa vaikkapa Char & the city ja Coco sweet dreams -blogeihin). Kaksi viimeksi mainittua eivät ymmärtääkseni kärsi negatiivisista kommenteista toisin kuin moni muu, "maallisemman" oloinen bloggaaja. Kiehtovaa.

Blogilla luodaan vahvoja mielikuvia ja erityisen mielenkiintoista onkin se, miten mielikuvat rakentuvat. Se, miten täydellisyyttä luodaan ja miten homssuinen, pirstaleinen sisältö myös antaa enemmän aineksia mollaukselle ja negatiivisille mielleyhtymille. On hurjan kiehtova ajatus, miten helposti voisi pönkittää itsetuntoa luomalla muutaman esimerkin innoittamana blogin, josta huokuisi tasapainoisuus, tyyneys, täydellisyys ja luksuselämä ripauksella ystävällistä asennetta. Kuinka helppoa olisikaan luoda rinnakkais-pampam ihanine elämineen ja nauttia sinisilmäisten lukijoiden egoboostauksesta.

Netissä seikkaillessa on joskus kovin vaikea muistaa, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Sitä voi ihailla ja kadehtia toisen elämää ja haaveilla niiden vuoksi jostain utopistisesta, saavuttamattomasta. Sitä voi myös ahdistua, tuntea itsensä riittämättömäksi, tuntea alemmuutta kun ei itse pysty samaan; luomaan täydellisen harmonian kotia ja säihkyvää seurapiirielämää. Ajatella, mihin yksi, anonyyminäkin blogia pitävä pieni ihminen voi pystyä...

vink, vink

2009-10-01T07:44:00.002+03:00

Ja taas sitä istutaan täällä ja otetaan vastaan palkintoja!;) Kiitos Charming Nails:lle tunnustuksesta, jonka ideaa himppasen muokkaan. Tällä kertaa jätän paljastamatta 10 faktaa itsestäni (jos jotakuta todella kiinnostaa vaikkapa pitsani täytteet, voin toki vastailla kommenttiboksissa :)) mutta sen sijaan listailen 5 viime aikojen suosikkipostaustani. Enjoy!

1. Yksinasuvana sinkkuna hupini ovat viime aikoina olleet hiukan vähissä, mutta ihana Golden Girl hauschkoine juttuineen sai tämänkin tosikon kikattamaan hervottomasti.

2. Pupulandian Jennin urheilutaipaletta alusta asti seuranneena ja kovin hiljaisena tsempanneenakin (:)) juttu onnistuneesta puolimaratonista oli ihanaa luettavaa (ja katseltavaa). Mieletöntä! Jennin kuvien mahtava fiilis tarttuu ihan "kotikatsomoonkin" ja kyllä, harkitsen jo vakavasti lenkkeilyn aloittamista saadakseni samanlaista puhtia ja freesiyttä.;)

3. Piilareihin siirtyneenä entisenä silmälasikäärmeenä nauruhermoja kutkuttaa edelleen Mangolisan postaus silmälasiliikkeistä. Oh, luojan kiitos lasien valkkaus on omalta osaltani jo ohi.:D

4. Ihana uusi blogituttavuuteni More to love! nostaa hymyn korviin lähes aina. Ihania tyttöjä ja ihana blogi! On hieman vaikea synkistellä kun Mimmi ilmoittaa lähtevänsä himppasen humpuuttelemaan.;)

5. Ja viimeiseksi; kun ulkona taistelee tuulta ja sateita vastaan, on ihana uppoutua päivän päätteeksi haaveilemaan lämmöstä, auringosta ja eksoottisista kohteista. Matkakertomukset blogeissa ovat pop ja etenkin mainiosti kuvitetut sellaiset. Tsekkaa etenkin Tuhlauksen turinat ja eritoten ah, niin ihastuttava kuva kassistaan kiinni pitelevästä mummosta.;)

Pst! Vinkkejä pirteistä blogeista ja ihanista postauksista otetaan vastaan!

ylimakeaa make uppia 2

2009-09-29T20:31:00.001+03:00

Kun on vuosia imenyt kosmetiikka-annoksensa lehdistä, on kosmetiikkablogien esiinmarssi jännä ilmiö. Siinä missä lehdissä monimutkaisiltakin vaikuttavat meikit ohjeistetaan parilla yksinkertaisella lauseella, ei kanssasisarten meikkaus blogien perusteella vaikutakaan niin helpolta. Vasta kosmetiikkablogien myötä ymmärsin, ettei se kahdella sävyllä toteutettu silmämeikki olekaan vasta mitään; nämä blogittaret kun sutivat tottuneesti arkimeikkiinsä pelkistetyimmillään kolmea sävyä...

Pari vuotta sitten luin lehdestä maskeeraajan hehkutusta, miten kuvan meikkiin oli käytetty peräti kaikkia sävyjä viiden luomivärin paletista. Se tuntui uskomattomalta. Tavan tallaajana olin tottunut paleteistakin valitsemaan vain kaksi sävyä ja käyttämään niitä. Kun ammattimeikkaajan suusta tulee moista puhetta, onkin erityisen mielenkiintoista, miten meikkibloggaajat esittelevät suunnattomasti monimutkaisemmat ohjeensa omiin arkimeikkeihinsä. Olisiko itseasiassa "lukijakunnassa" näppärämpiä sutien käyttäjiä kuin ammattilaisissa?

... Ilmeisesti värikkäämpien meikkien osalta kyllä. Siinä missä aikakauslehtien värikkäät meikit vedetään niin övereiksi, että tuskin yksikään lukija saa vinkeistä yhtään mitään itselleen (tahtoisitko sinä oppia tekemään liiduilla väritetyn näköisen, häivyttämättömän väri-ilottelun kasvoillesi?), blogeissa keskitytään konkreettisiin vinkkeihin ja melko käyttökelpoisiinkin kokeiluihin. Erityisesti kesällä hermoja raastanut sateenkaarimeikki-innostus lienee se näkyvin esimerkki. Vaikka ruskean ja nudesävyjen kyllästämät meikit kyllästyttävätkin joskus, voi myös väreillä kikkailu mennä hieman yli. Kun luomille tungetaan kahdeksaa väriä, herää hieman aprikointia siitä, mikä on jutun juju. Mahdollisimman monen värin käyttö? Nätiltä näyttäminen?:) Kovinkaan moni näistä "sateenkaarimeikeistä" ei ole kolahtanut, mutta onneksi useimmilla kosmetiikkabloggareilla onkin jo uudet tuulet puhaltamassa.

Moni seuraamistani blogeista koukuttaa siksi, että postausten avulla pääsee tirkistelemään tarkemmin vieraan ihmisen elämää. Uteliaisuus, ah tämä ihmisten perisynti. Meikkiblogien suurimpana jujuna on puolestaan nähdä ihan vaihe vaiheelta tuotteineen, miten muut meikkaavat. Ja mikä parasta; halutessaan voi helposti kysyä tarkemmin ja pyytää lisäohjeistusta. Harva tuntuu meikkaavan lehtien yksinkertaisten ohjeiden mukaan, joten lopputuloksetkaan eivät näytä siltä. Suurimpana yllätyksenä on juurikin tullut ainakin kosmetiikkabloggareiden käyttämien tuotteiden ja sävyjen määrät; meikissä ei kikkailla vain muutamilla sävyillä, vaan erityisesti silmämeikissä kolmiulotteisuutta haetaan helpoilla tavoilla, jotka eivät tavallisen meikkaajan mieleen ehkä juurikaan edes tule. Kiehtovaa!

Ja lopuksi: Erityisesti kuvitetuista tutoriaaleista oppii paljon ja näkee konkreettisemmin meikin synnyn, mutta silti kaipaisin enemmän videoitakin blogeihin. Ehkä vielä muotiblogeissa mellastanut mainosvideohömpötys siirtyy meikkiblogiapajillekin? Luulisin, että moni muukin katselisi mielellään myös suomalaisten bloggaajien meikkaussessioita ihan videoiden muodossa...

(Vink, vink! Niiden sateenkaarimeikkien ystäville loistavia inspiraation ja ihailun lähteitä voisivat olla vaikkapa Karkkipäivän, Just blushingin ja Glow ahead! Make up my day!:n postaukset.)

kortit jakoon

2009-08-28T17:14:00.001+03:00

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet melko mielenkiintoista aikaa; ihan kuin olisin törmännyt pampam-hulabaloon vähän kaikkialla. Omassa blogissani keskustelu on ollut melko maltillista, mutta parissa muussa blogissa onkin sitten "vaihdeltu mielipiteitä sivistyneen vilkkaasti". Tarkimmat ja uteliaimmat lukijani ovatkin kommenteissa ehkä jo törmänneet kateus- ja nyyhky-kortteihin, joten eiköhän lisätä innokkaimpien iloksi joukkoon vielä säälikin.:)

Tämän postauksen myötä Pahaa Puhetta jää viikoksi tai pariksi taasen hiljaiselolle. "Paha saa palkkansa", voivat ärtyneimmät lukijat nyt hymistä näyttöjensä takana (sinä, brita, etunenässä!). Perjantai-ilta pampamin kanssa näyttää näillä näkymin jatkuvan aina sunnuntaihin asti, joskaan ei viihteellä olon merkeissä. Luvassa on heipatusta tulevalle ex-avolle, hyörinää pahvilaatikoiden keskellä ja temmeltämistä kohti uutta kotia. Hii-op!

Mukavaa alkusyksyä kaikille! Kietoutukaahan tiukasti kaulahuiveihin ja vältelkää herneitä nenässä!

(Pst! "Minusta tuon Pahaa puhetta -blogin kirjoittaja on poistellut kommenteista eriäviä mielipiteitä" [nimimerkki brita] Jok'ikinen blogiini saapunut ja minua/blogiani solvannut kommentti on yhä paikoillaan kommentin sisällöstä riippumatta. Blogin historian aikana olen poistanut yhden ainoan kommentin (pyynnöstä), joka koski toista bloggaajaa. Kommenttien kirjoittajat ovat voineet poistella omia viestejään, mutta edelleen, minä en ole niihin kajonnut.:))

identiteettikriisejä

2009-08-25T10:53:00.003+03:00

"Näin sut ku kusetit koiraa siinä tasan kymmenen aikoihin, et moikannu mua!! minulla oli ruusu kaulassa ja toinen rinnuksilla, silmistäni loisti suuri kaipuu; miksi oi miksi olen tällainen ylipainoinen juntti, enkä voi saavuttaa edes arvostelevaa katsettasi. Samalla kun joikasin sinulle neljän tuulen hattu päässäni, revontulet ja taivaan miljoonat tähdet sinua rukoilivat. Mutta ei, et kääntänyt hius suortuvaa, etkä tumman lettisi mittaa minua kohden. Olin surullinen, mutta jatkoin silti taivaltani kohti parempaa huomista, jossa olemme kaikki yhtä suurta perhettä, toisiamme moikaten. Kaipuu suuri on, rakkauteni verraton. Sinua odottaen, Helga Lapista." [Nimimerkki ano:n laittama lainaus toisen blogin kommenttiboksista]

Tarinan todenmukaisuutta en ole nyt kiinnostunut pohtimaan, siitä heränneitä ajatuksia kylläkin. Sitä, pidetäänkö blogi-minä ja muu-minä erillään, ja miten ne lukijoille näyttäytyvät. Hämmentävää? Selvennetäänpä hiukan;

Kun bloggaaja toisensa perään alkoi saada "näytepakkauksen" uudesta Suomeen lanseeratusta "kampaamotasoisesta" hiustenhoitosarjasta, ei siinä ollut mitään kummallista. Miksipä kukaan tahtoisi kieltäytyä ilmaisista tuotteista? Mutta kun eksyin Ostolakossa-blogiin ja näin saman tuotepakkauksen sielläkin, olin hämmentynyt ja ihmeissäni. Riippumatta ko. blogin "oikeasta identiteetistä", tuntui blogi-identiteetin kannalta luontavammalta olla ottamatta ulkopuolisilta mainostahoilta mitään ilmaista vastaan. Postaus näistä tököteistä tuntui sotivan blogia vastaan; missä se rehellinen lakkoilu, jo saatujen/hankittujen tuotteiden kuluttaminen ja riippumaton suosittelu? Huomasin luoneeni ainakin tämän blogin suhteen kaksi identiteettiä; se ostolakkoileva ja luotettavia arvioita tuottava blogitar ja se irl ostohamsteri, joka omana itsenään ei ole velvollinen tilittämään kenellekään saatujen tuotteiden taustaa.

Postauksen jälkeen näyttikin, että identiteetit sekoittuivat lukijan kannalta harmillisesti. Muistaakseni aiemmin ko. blogin kommenttiboksissa oli käyty hieman keskustelua siitä, että mainostajat voisivat nähdä melkoisen mahdollisuuden mainontaan blogin kautta ja miten korrektia ostolakkoilevan bloggaajan olisi ottaa mahd. tarjottuja tuotteita vastaan. Lukijana on kurjaa lukea suositteluja/epäsuositteluja tuotteista, jotka on varta vasten annettu testaukseen sille "tietäväiselle naapurintytölle", jonka mielipiteisiin ja kokemuksiin on ennen niin helposti voinut luottaa, eihän suosittelujen takana ole ollut minkäänlaista hyötymistä, joka vaikuttaisi kommentteihin.

Mitä tulee alun lainaukseen; kai blogi-identiteetin ja muun minän voi pitää halutessaan selkeästi erilläänkin, ts. antamatta niiden vaikuttaa toisiinsa, kuten toiselle bloggaajalle kävi materiaalivimmassaan? Onko lukijoilla oikeus urputtaa siitä, jos bloggaaja tahtoo anonyymittömyydestä huolimatta pitää blogin blogina, erillään muusta elämästä? Melko säännöllisesti kommenttibokseissa naristaan siitä, miten bloggaajan "muu persoona" hyökyy liiaksi blogimaailmaan ja ottaa vastaan kaiken ilmaisen kaman, mitä tarjotaan. Kunnon bloggaaja kun kieltäytyisi materiasta ja pysyisi rehellisenä lukijoilleen. Mutta entä sama toisinpäin? Eikö blogia voi ottaa irtiottona arjesta ja rentoutumiskeinona? Eikai silloin ole mitään velvollisuuksia turista tuntemattomien lukijoiden kanssa "vapaa-ajallakin", kesken kauppareissun? Vai oletetaanko edelleen, että suositun bloggaajan pitäisi olla niin kiitollinen lukijakunnastaan, että joutuu ottamaan sen esikuva-aseman vastaan ja käyttäytymään "livenäkin" sen mukaisesti?

Mitä itse odotat bloggaajalta blogissa ja livenä? Onko yhtenäinen identiteetti ihan luonnollista vai jakaako osa bloggaajista blogin erilliseksi osaksi itsestään, joka ei arjessa näy? Ja mikä tärkeintä; pohtivatko bloggaajat edes moisia?:)

sivalluksia salongista

2009-08-23T20:08:00.001+03:00

Edellisessä postauksessa mainitsemani blogin kuvaustekstissä luvataan "kovaa kommentointia". Sanavalinta on hieman jännä, sillä ko. blogissa on ollut lähinnä leppoisia meikkikuvia ja tuskastelua työttömyydestä. Mielipiteeni tunkkaisista sävyistä taisivat kuitenkin olla tälle, lähemmäs kolmekymppiselle, bloggaajalle liikaa, sen verran äkäistä tekstiä sieltä löytyi pian postaukseni jälkeen. Ah, kovaa kommentointia löytyneekin vasta provosoituneena.:) Vaikka suurinosa tämän blogin lukijoista oletettavasti ymmärsi, että kyseessä oli subjektiivinen mielipide, voisin silti pyhittää tämän postauksen yksistään asian tarkennukselle. Harmi tosin, etten jaksa ajastaa tätä perjantai-illalle, niin mukavaa kuin olisikin vahvistaa mielikuvaa elämättömyydestäni.:)

Postauksen kommenttiboksin kahlaaminen oli melkoisen mielenkiintoista. Sellaiset lukijat kuin bloggaajakin? Inhoan kommenttiboksissakin esiintynyttä kateus-korttia. Se on niin kulutettu ja perätön heitto, että on uskomatonta, miten "salonkilaisetkin" jaksavat jauhaa siitä. Eikö negatiivista palautetta todellakaan voi antaa ilman taka-alalla kytevää kateutta?:) Onko tämänkin blogin lukijoissa todella niitä, jotka ihailevat Sannaa ja Sannan kauneutta, ja toivoisivat osaavansa loihtia yhtä hehkeitä päivämeikkejä kuin Sannakin? Onko pakko osata itse meikata paremmin, jotta voisi ilmaista negatiivisen mielipiteen toisen meikeistä? Huhhuh. Tämä unohtuu tosin monelta muultakin bloggaajalta. On hiukan hassua, miten edelleen elää se käsitys, että blogin ulkoasusta tms. valittavien anonyymien pitäisi itse näyttää ensin omat taitonsa, ennen kuin voi arvostella muiden aikaansaannoksia...

Ts. mitään mistään ymmärtämätönkin voi muodostaa mielipiteensä toisen maskista, ihan ilman ammatillista pätevyyttä. Sen ymmärtäminen näyttää eräälle olevan himppasen hankalaa. Sanna ei ehkä ole skandinaavi (btw. Suomestakin on lähetetty missejä kisailemaan Miss Skandinavia -tittelistä...:) ) mutta hyvin vaaleaihoinen ja -hiuksinen. Kovin vaalealle "elovena-tytölle" ei välttämättä tummat, murretut sävyt ole täysin omiaan. No, ehkä Sannan mielestä on, mutta ulkopuolisen silmään tunkkaiset sävyt vaalealla iholla tuovat melko helposti halvannäköisen ilmeen. Kyllä vaaleakin voi käyttää onnistuneesti tummia sävyjä, mutten millään saa niitä sopimaan Sannan väritykseen. Valitan.

Ja vielä :

"Ahdistukseen on muuten nykyään saatavilla hyvät lääkkeet, mutta ihan ensin kannattaa kuitenkin lopettaa blogini lukeminen!" Toiset ne eivät osaa ottaa asiallista kritiikkiä sortumatta henkilökohtaisuuksiin. Kiitos, taidanpa kuitenkin nyt tietää, keneltä kysyä neuvoa lääkkeistä, jos niitä sattuisin joskus tarvitsemaan.:)

"Kyllä äitisi on varmaan ylpeä saavutuksistasi ja panoksestasi niin yhteiskunnassa kuin blogistaniassakin." Niin on.:) Valitettavasti en voi varmistaa asiaa tähän hätään, hän kun on ollut jo muutaman vuoden tuolla yläilmoissa.

"Sulla ei vissiin taida olla meikkitrendit kovinkaan hyvin hallussa vai missähän välissä musta rajaus on mennyt jotenkin pois muodista?" Se, mikä on muodissa, ei välttämättä sovi kaikille. Esimerkiksi ruskea on vaalealle/kalpealle pehmeämpi vaihtoehto kuin kova musta. No, ei se minulta ole pois, jos joku kalpeanaama tahtoo välttämättä tunkea paksut ja mustat rajaukset kevyeen päivämeikkiinsä.:)

Taidanpa suositella Sannalle niiden raskaiden korvisten vaihtoa vähän kevyempiin. Ei ehkä kiristäisi päänahkaa niin pahasti.

ylimakeaa make uppia 1

2009-08-14T20:54:00.001+03:00

Vielä reilu puoli vuotta sitten suomenkielisiä meikkiblogeja oli vain muutamia ja nekin enemmän tai vähemmän aktiivisesti pidettyjä. Kevään ja kesän mittaan uusia blogeja on kuitenkin perustettu yllättävän reippaasti ja ah, millä tasolla! Itseoppineiden meikkareiden lisäksi myös ihka-aidot ammattilaiset ovat pesiytyneet suteineen blogien puolelle. Kivaa! Ammattilaismeikkareiden bloggaukset tarjoavatkin kivan alun meikkiblogien tarkastelulle.

Kun on tottunut melkoiseen visuaaliseen loistoon suosituimpien muoti-/tyyliblogien joukossa, on hieman harmillista taapertaa ammattilaisina toimivien meikkiblogeihin. Koska blogilla tavoittaa helposti myös potentiaalisia asiakkaita, luulisi blogin toimivuuteen ja ulkoasuun myös panostettavan. Väärin. Itseasiassa kahden lehtienkin sivuilta tutun meikkaajan blogit ovat ulkoisesti niin luotaantyöntäviä, että vilkaisen postaukset läpi vain parin viikon välein. Värinä musta liitetään harmillisen usein kosmetiikkamaailmassa laatuun ja tyyliin, mikä näkyy myös turhan monen blogin ulkoasussa. Musta tausta tekstissä ei anna kovin mukavaa lukuelämystä, puhumattakaan liian paksusta, lapsellisen oloisesta fontista Tintti Alangon tapaan.

Toinen vähemmälle huomiolle jäänyt blogi on Marielas Make Up and Hair and Stuff. Fontin koosta johtuen teksti on helpommin luettavaa ja itse postaukset tuntuvat mukavammin jäsennellyiltä. Mustan taustan lisäksi blogi ei kuitenkaan ole kivunnut aktiivisimmin seuraamieni listalle sen vähäisten meikkipostausten määrän ja amatöörejä hankalamman ohjeistuksen vuoksi. Siinä missä ei-ammattilaiset käyttävät useita ja tarkkoja kuvia, kumpikin yllämainituista ammattilaista tyytyy vähään kuvitukseen ja niiden ympärille rakennettuun hankalaan tekstiin. On turhauttavaa rullailla näyttöä edestakas liittääkseen tekstissä mainitut tuotteet kuvaan. Ehkä ammattilainen pitääkin niksit mieluiten itsellään työnsä vuoksi eikä lukijana blogeista juurikaan hyödy mitenkään... Parhaimmat vinkit ja käyttökelpoisimmat ohjeet löytyvät edelleen ei-ammattilaisten blogeista. Harmillista. Marielalla on myös Ellen sivuilla kiva, mukavammassa muodossa oleva, joskin harvoin päivittyvä ja lyhytsanainen blogi.

Mielenkiintoisimmiksi ammattilaisten blogeista ovatkin muodostuneet tiptoes ja I love make up. Ensimmäisessä on viime aikoina ollut harmittavan vähän postauksia maskeerauksesta, mutta ehkä laatu korvaa määrän. Tytsy on ihan mielettömän taitava ja blogista on upeaa katsoa sekä valmiita töitä että tutoriaaleja. Uteliaalle otukselle, kuten allekirjoittanut, toki blogin "lifestylemaisuus" on plussaa.;) Jälkimmäisen blogin mustuus ei puolestaan silti vie sen kiinnostavuutta. Teksti on kyllä yhtä pötköä ja seuraisin ohjeita mielummin tekstin väliin ujutettujen kuvien avulla, mutta nykyinenkin tapa menettelee. Blogista huomaa, miten tärkeää hyvä kamera on etenkin meikkibloggaajalle; moni matta meikki näyttäytyy yhtä kimaltelevaisena kuin kaikki muutkin, normimeikkien eroavuuksia on hankala hahmottaa ja kamera syö värit. Normimeikeistä eroavat maskeeraukset ovatkin blogin parhaimmistoa, muut (arkeen ja juhlaan) suunnitellut meikit eivät ole oikein edukseen kuvissa.:/

Aiemmin mainituissa blogeissa itse meikit ovat kuitenkin olleet onnistuneita ja taidolla tehtyjä toisin kuin Sannan salongissa, josta en oikein saa otetta. Sanna on ilmeisesti suorittanut kosmetologin opintoja (?) ja siten "meikkauksen ammattilainen"? Kommenteista päätellen ammatillista pätevyyttä pitäisi löytyä, joskaan se ei meikkikuvissa näy. Siinä missä muut tässä postauksessa esiintyneet ovat onnistuneet värienkäytössä, turhaudun kerta kerran jälkeen nähdessäni vaalealle suomalaiselle tungetut liian tummat ja murretut sävyt. Vaalealle sopivat heleät pastellit ja ne harvat kerrat, jolloin Sannalla päivän meikissä esiintyy pehmeää pinkkiä tai pastellisävyjä, ovatkin nättejä ja toimivia. Useimmiten silmämeikkissä löytyy kuitenkin paksu musta rajaus ja ahdistavan tunkkaiset sävyt, joita en millään ilveellä näe nätteinä. Myös huulet noudattelevat samaa kaavaa; tunkkaista nudea, joka saa kasvot elottomiksi ja harmaiksi. Kaikki eivät sovi kaikille; vaikka smoky eys olisikin kiva ja kiinnostava, ei se ehkä kalpealle skandinaaville ole aina omiaan...

Ps. Pirteä lisä tähän ammattilaisjoukkoon on tuleva ammattilainen Sikri Glow ahead! Make up my day! -blogista. Sikri on juuri aloittanut kosmetiikkaopintonsa ja ah, odotan mielenkiinnolla sekä postauksia opiskelusta että kosmetiikasta kuin myös seuraan toisen taitojen karttumista.:)

päivä kuvina ja muuta löpinää

2009-08-10T17:45:00.001+03:00

Rrrakastan "Päivä X:n kanssa" -postauksia. Toisten arkeen on ihana kurkistaa ja kuvitetut postaukset kertovat ah, niin paljon. On mielenkiintoista nähdä, mitä muuta ruudun takana tapahtuu päivän asu -kuvausten ja pienten kuulumisten ohessa. Postausten lukeminen on rentouttavaa ja kivaa; tarjotaanhan ne kovin helposti ahmaistavissa paloissa loogisesti, siististi ja kovin helpon oloisesti. Lukiessa tuntuu, että postauksen kuvat on otettu vaivattomasti, huomaamattomasti ja ikään kuin toisella kädellä; siinä sivussa. "Oota mä poseraan" -postauksen innoittamana muistin kamerakännykkäni olemassaolon ja olen napsinut peräti kaksi otosta suloisesti nukkuvasta koirastani noin vain muistoksi. Edistystä! Mutta millaista työtä ihan oikeiden päivä kuvina -postausten tekeminen vaatii? Kamera käteen ja hommiin siis!

Päivä pampamin kanssa

Toivoisin olevani aamusta iltaan asti yksin kotona. Hävettää ottaa kamera esiin jo aikaisin aamusta ja toikkaroida ympäriinsä kuvauskohteita etsien. Mutta tosiaan, ajatuksenahan olikin kuvata päivä niin, miten sen itse koen. Valitsevatkohan muut bloggaajat "päivä x:n kanssa" -postausten teon niihin päiviin, jolloin kotona on siistiä ja päivä täynnä ohjelmaa? Luodaanko näillä postauksilla tietoisesti kuvaa menevästä ja kadehdittavasta cityihmisestä? Melkein tekisi mieli nopeasti sopia parit näkemiset päivälle ihan vain näyttääkseni vauhdikkaalta, eloisalta ja kiireiseltä uraihmiseltä. Paitsi että olen kesätyötön, päätoiminen opiskelija...

Suuntaan aamukävelylle koiran kanssa. Kamera ahdistaa taskussa. Sen käyttö tuntuu hankalalta ja nololtakin, kunpa kukaan ei näkisi! Odottamattomia vaikeuksia tuo myös kuvaaminen ulkona, en tahtoisi antaa mitään vihjauksia asuinpaikastani. Hoksaan, miksen ole koskaan törmännyt anonyymeinä bloggaavien samantyylisiin postauksiin. Vain ne, jotka avautuvat muutoinkin kovin avoimesti nimeään, opiskelu- ja asuinpaikkaansa myöten, paljastavat myös kotinsa, lähistönsä, itsensä meikittömänä, pesemässä kasvojaan ja jopa itsensä vainpyyhkeeseen verhoutuneena. Mietin, kuvaisinko vaikka lenkkarini blogiin. Tunnen itseni naurettavaksi ja jätän idean sikseen.

Mitä pidemmälle päivä kuluu, sitä enemmän herää kysymyksiä. Kun jo pikkuisen digikamerani raahaaminen tuntuu niin työläältä ja kuvat ovat laadultaan mitä ovat, miten muut bloggaajat jaksavat raahata järkkäreitään mukana? Ja mikä tärkeintä; suunnataanko kuvaushetket vain niihin hetkiin, jolloin näkyvissä ei ole ketään muita? Kuinka ihmiset kehtaavat kuvailla julkisissa ja jopa asettua keskellä katua kuvaamaan itseään itselaukaisijalla? Päädyn pitämään itseni poissa kameran edestä, ajatuskin julkisesta itsellensä heruttamisesta punastuttaa.

Lämmittäessäni valmis hot dogia, olen harmillisen tietoinen blogeissa vilahtelevista ruokakuvista. Ahmaisen ruokani läppärin ääressä blogeja lueskellen ja colaa kurkkuuni kaataessa mietin, millaisen kuvan tämäkin antaa minusta. Tekisi mieli ottaa postauksen pääosaan koiran kanssa lenkkeily ja kiiruhtaa illaksi jumppaan ihan vain näyttääkseni sporttiselta, timmiltä nykytanssijalta. Miettivätköhän muutkin bloggaajat, millaisen kuvan postauksissa itsestään antavat?

Iltapäivästä olen ärtynyt. Blogi ja kamera ovat mielessä jatkuvasti ja suunnittelen epätoivoissani lenkkimaastoja, joissa voisin rauhassa kumartua kuvailemaan heinänkorsia kuvitukseksi. Pohdin, kuvaavatko muut bloggaajat postauksiinsa mitä eteen vain sattuu vai vain ainoastaan niitä itselle tärkeimpiä asioita. En onneksi syö ulkona tai käy kahvilassa, mutten voi olla miettimättä myöskään sitä, kuvaavatko muut ravintola-annoksensa ja pullansa salaa laukun sisältä vai reteästi kameraa piilottelematta ja muiden mietteistä välittämättä? Päivä kuluu melkoisen saamattomuuteen ja epämääräiseen pyörintään kamera kädessä. Tenttiin lukemiseen varattua aikaa kuluu tenttikirjojen järjestelyyn sopivan valoisaan paikkaan kuvaamista varten. Tähtäilen kirjoja salamalla ja ilman, eri kuvakulmista ja opiskelen kameran kuvaustoimintoja. Makrokuvaustila? Eroaakohan se mitenkään mainittavammin normiasetuksista?

Kun illalla selailen kuvia, koko homma tuntuu typerältä. Salaa otettuja kuvia bussin selkänojasta ja sumeita otoksia rikkaruohoista. Kun eteeni lävähtää kuva ei-niin-siististä keittiöstä, päätän luovuttaa. Heitän kuvat kamerastani pois ja muistutan itseäni siitä, etteivät kuvat omasta päivästäni edes olleet tämän postauksen pointti. Suurimpana kysymyksenä kaiken hämmennyksen ja ärtymyksen keskellä onkin, miten kukaan jaksaa moista urakkaa?

ei kommentteja

2009-07-12T17:36:00.001+03:00

Julkkiskin bloggaa - ja ajatella millä menestyksellä! Blogilistan Kuumanlistan 18. sijalla komeilee theresnowrong, monen tunteman "BB-Cheryllin" blogi. Itse en BB:tä aikoinaan katsonut, mutta ohjelmasta virinneiden uutisten sivuuttaminen oli hieman vaivalloista. Siispä tämäkin neitokainen nimineen ja kasvoineen tuli kyllä tutuksi kuten myös paikoin rankaksikin mollaukseksi luettavat mielipiteet eri keskustelupalstoilla. Kaiken negatiivisen palautteen jälkeen sitä odottaisi blogin kommenttiboksien pursuilevan keskusteluja ja kommentteja laidasta laitaan. Näin ei kuitenkaan ollut. Itseasiassa oli hankala löytää kommentin kommenttia. Mikä ihmisiä riivaa? Jotenkin olettaisi henkilökohtaisen blogin olevan erityisen mainio paikka kohdistaa kritiikki suoraan kohteelle.

Kun nimimerkkinä on Miss_Cheryll, luulisi vähemmästäkin saavan paskaa niskaansa. Kun tyyppi on vielä tv:stä tuttu ja herättää vahvoja tunteita kanssaeläjissä, on hassua, että blogi on pysynyt noinkin "tuntemattomana" ja kommenttiboksiltaan siistinä. Ikävin tietämäni esimerkki kurjasta kommentoinnista löytyy sattumalta Cheryllin kaverin Sharonin blogista. Ennen kommenttienvalvontaa jokaisesta postauksesta löytyi vähemmän mairittelevia piikittelyjä kieliopista, tekstin tyylistä, Sharonista persoonana, elämästä, rahasta ja luoja ties mistä. Nykyisin kommenttiboksit ovat hieman siistitympiä ja kävijäystävällisempiä, mutta onkin eri asia, millaista tekstiä jää vain itse blogin pitäjän silmille. Siinä missä Cheryllin puolella kommenteissa ei juurikaan liikuta neutraali-positiivinen -kaksikon ulkopuolella, löytyy Sharonin julkaisemista kommenteista runsaasti niitä piilovittuilevia, näsäviisaita iskuja. Voiko siis omana itsenään "julkisuuteen" ponnahtanut saada todellakin enemmän paskaa niskaansa kuin tv:stä tuttu wannabe-julkkis? Mielenkiintoista.

Cheryllin kommenttiboksissa ei mainita sanallakaan kommenttienvalvonnasta. Tämän postauksen naputeltuani kokeilin huvikseni sen olemassaoloa. Harmillinen yllätys; Cheryll on "fiksu" ja suodattaa ei-toivotut kommentit pois ennen niiden julkaisua, joten on hieman hankalaa sivullisena sanoa juuta tai jaata saatujen kommenttien laatuun. Mutta toki silloin herää kysymys siitä, eikö ihmisiä todellakaan kiinnosta jo julkisuudessa olevan blogi, vai johtuuko kommenttien vähäisyys siitä nurjasta puolesta, että lähes mikään ei ylitä julkaisukynnystä?

and the winner is....

2009-07-09T18:04:00.003+03:00

Olo on nyt hieman hämmentynyt. Veikö kissa kielen pampamilta?

Kun kommenttiboksiini ilmestyi ilmoitus Charming nailsin blogissa odottavasta palkinnosta, tunsin ahdistusta, epätietoisuutta, voimattomuutta ja musertavaa hämmennystä. Mitämänytteen? Olo oli kuin Nobelin palkinnon saaneella. Palkinnon antaminen eteenpäin tuntui blogini kannalta hieman hankalalta; en tahtoisi asettaa blogeja "paremmuusjärjestykseen" lahjomalla joitakin, vaikka blogissani seikkailevatkin säännöllisesti sanat "yksi suosikkiblogeistani". Itsekästä? Ehkä. Omahyväistä? Sitäkin enemmän. No, onhan tämän blogin otsikkokin jo tarpeeksi... paskamainen.:)

Lipilipi-meiningin sijasta onkin ehkä mukavampaa pohtia bloggausta palkintojen kannalta. Tekisin mielelläni pienen historiikin ensimmäisten palkintojen ilmestymisestä, niiden matkasta yhä normaalimmaksi ilmiöksi ja niiden esiintyvyydestä eri aihepiirien keskuudessa. Tässä suhteessa en kuitenkaan luota googlen kovinkaan auttavan ja mikäli historiikkia jossain päin nettiä seikkailisikin, asiasta kiinnostuneet oletettavasti löytävät tiedonlähteille itsekin. Onkin ehkä antoisampaa tarkastella palkintoja toiselta kannalta.

Miksi palkintoja annetaan? Miksi niitä tehtaillaan ja miksi niitä, allekirjoittaneen tapaan, julistetaan niin suureen ääneen? Lukijana vähät välitän siitä, reunustaako blogin marginaalia rivi toinen toistaan söpömpiä palkintokuvia. Palkintopostaukset ohitan silmiäni räpäyttämättä ja tunnen lievää turhautuneisuutta aina, kun uusi palkintoaalto lähtee liikenteeseen. Lukijalle palkinnot antavat tuskin mitään; kuinkakohan moni valitsee lukimistonsa blogin saamien palkintojen perusteella? Tuskin moni, jos yksikään. Onkin mielenkiintoisempaa tietää, mitä itse palkintojen saajat niistä ajattelevat. Mitä useammalle palkinto on vaadittu antamaan, sitä kattavammin se liikkuu - joskus useampaankin kertaan, bloggaajien keskuudessa. Voin vain kuvitella sitä pohdintaa, mitä viimeisimpien joukossa saanut "tähtibloggaaja" tuntee. Kenelle sitä enää jakelisi? Tuntuuko palkinto, joka on kaikilla kanssabloggaajillakin jo kiertänyt, enää miltään?

Suosiosta tulee melkoinen noidankehä. Suositut palkitsevat toisiaan - tottakai, ja näillä toistoilla luodaan yhä uudelleen suosiota. Tuntuuko palkinto silloin enää missään, kun niitä ilmaantuu lähes joka kuukausi? Voisiko suosittu blogi palkinnoilla ehkäpä nostaa pienempää, aloittelevaa tai muuten vain sivussa ollutta blogia vähän enemmän esille? Palkitaanko blogeja miettimättä sen kummemmin saajia, jotka ovat muutenkin jo top-listoilla? Olisiko suosituimmilla blogeilla palkinnoilla tilaisuus myös harrastaa vähemmän sisäpiirimäistä toimintaa?

On ollut hirmuisen mukavaa lukea toisinaan kommenttiboksistani jonkin toiseen blogiin linkanneen postaukseni tuoneen bloggaajalle nipun uusia lukijoita. Kun tietää tämän, olisi toki fiksua näyttää mallia ja lahjoittaa palkinto edelleen jollekin vähäisen lukijamäärän omaavalle, sympaattiselle ja mukavalle blogille. En vain tiedä yhtäkään sellaista. Pienimmilläkin seuraamillani blogeilla on melkoisen kattava lukijajoukko jo. Ehkä tässä on osasyy palkintojen epätasaiseen jakautumiseen? Suositut palkitsevat toisiaan, sillä heillä ei riitä aikaa pienten, uusien blogien etsiskelyyn. Tällöin jokainen suosittu blogi tulee jossain vaiheessa palkituksi, mutta palkinnot eivät liiku lopulta eteenpäin, vaan jämähtävät aloilleen.

Kaiken tämän turhan ja hiukan päättömän pohdinnon lopuksi voisikin kysyä, merkitsevätkö palkinnot todella kenellekään juuri mitään? Tai oikeastaan niille, jotka niitä joskus vastaanottavat. Onko palkintojen eteenpäin anto pelkkää ajatuksetonta "pakkoa" vai jaksavatko suositutkin blogit ilahtua aina saadessaan jotain konkreettista tunnustusta? Ainakin tämän pienen blogin (aikoja sitten Blogilistan kuumalta listalta tippuneen :)) kirjoittaja on kuitenkin hirmuisen otettu pienestä kuvasta ja siihen liittyneestä ystävällisestä ajatuksesta. Kommenttiboksiin jätetyt kehut nostavat kerta toisensa jälkeen hymyn huulille mutta kyllä palkinto on sen verran spesiaalimpaa, että hetkeksi sanat katoavat ja punastuttaa mielihyvästä.

"oota mä poseeraan"

2009-06-28T20:39:00.002+03:00

Harvassa lukemassani blogissa ei käytetä kuvia. No, onhan kuvien käyttö perusteltuakin, kun ottaa huomioon sen mukavan tosiseikan, että reilusti yli puolet lukemistani blogeista sattuu kuulumaan "muotiblogi" -nimikkeen alle. Muotia ja tyyliähän nämä blogit eivät pelkästään ole, vaan normiarki esiintyy - tavalla tai toisella, postauksessa kuin postauksessa. Osa esittelee vaatetuksensa kuin mainosmalli neutraaleine taustoineen, mutta suurimmalla osalla kuvia on myös arjesta. Ja paljon. Joillakin jo uskomattoman paljon, kun huomaa kuvien esittävän ihan samaa hetkeä.

Kun luin "muotibloggaajan" vesipuistoreissusta, ällistyin kuvien määrää. Minusta ei ole vesipuistokuvia. Tai, löytyy niitä muutama useamman vuoden takaa perheen etelänmatkoilta. Poikaystäväni ei kuvaile minua, minä en kuvaile arkeani eikä kumpikaan meistä edes raahaa kameraa ikinä mukanaan. Ei sillä, että muistaisimmekaan yleensä, missä kamerani majailee. Hiukan luulen, että meistä molemmat potevat jonkinlaista kamerakammoa ja mitä minuun tulee, kuvailu julkisilla paikoilla tuntuu nololta. Etenkin ei-turistina.

Ei siinä kuitenkaan mitään, toisten kuvia on kiva katsoa, vaikka samasta tapahtumasta olisikin parikymmentä toisistaan juurikaan eroavaa kuvaa. Ts. kun olet nähnyt yhden villin vesileikkikuvan, tunnet nähneesi ne kaikki, vaikka videoklipitkin on vielä katsomatta! Pikemminkin kuin kiukkua, sadat otetut kuvat per päivä saavat toisenlaisia aatoksia. Eron sattuessa muistoista ei jääne pulaa? Onko kuvia tyttöystävästä ja eksästä niinkään antoisaa enää katsoa, kun samoja kuvia on toistasataa? Miltä tuntuu olla aina kameran takana kun jotain kivaa tapahtuu, kuunnella vaatimuksia kuvakulmista ja lukea blogista syytöksiä kamerankäytöstään? Jääkö eron jälkeen suhteesta jäljelle muuta kuin totaalinen kyllästyminen kameroita kohtaan ja ylikyllästetty olo kaikista tuhansista kuvista ja yhteispotreteista?

Kun seurustelee onnellisesti, on toki hassua miettiä tulevaa eroa (siitäkin huolimatta, että moni bloggaaja eroaa pian esim. vastattuaan yhteisesti parisuhdekyselyihin ja postattuaan lukuisia yhteiskuvia). Mutta vaikka bloggaajapariskunta jatkaisikin yhdessä elämänsä loppuun asti, lähteekö kaikesta yhdessäkoetusta ilo liiasta yliannostuksesta kuvaamiseen ja kuviin? Kuulostaa hiukan hassulta.:) Aiempina vuosina harrastin aktiivisesti koiranäyttelyitä koirani kanssa. Muistoina niiltä ajoilta on satoja kuvia. Niiden plarailu edestakaisin kuitenkin sai kaikki koirani kuvat ja näyttelykuvat tuntumaan toistensa kopioilta, enkä niiden pariin enää palaakaan. Joukossa on höpösöpösiä kuvia koirastani edestä ja takaa ja sivuilta eri kuvakulmineen. Yhdestä loisto-otoksesta ei kuitenkaan jaksa enää välittää, tahi sitä esille nostaakaan, hukkuuhan se muiden, kymmenien samasta tilanteesta otettujen kuvien joukkoon. Ts. se ainutlaatuisuus on hävinnyt.

Entisestä poikaystävästäni ja minusta on vain muutama yhteiskuva. Ne ovat sitäkin mukavampia ja arvokkaampia, sillä ne ovat niitä harvoja muistoja ammoisista ajoista. Jokainen kuva on spesiaali, eri tilanteessa otettu ja tulvillaan muistoja. Siksi tuntuukin hassulta ajatella "muotibloggaajia" kameroineen. Jääkö tilanteista oikein mitään, mihin myöhemmin palata? Kyllästyttääkö jo eilinenkin satoine kuvineen? Olisivatko bloggaajat muutenkin yhtä ahkeria kuvaajia ja jokaisen hetken tallentajia, vaikkeivat pitäisikään blogia?

Joskus yksinäisinä arki-iltoina saatan chattailla.:) Jos kuvien vaihto tulee puheeksi, on helppo valkata se "edustavin" niiden muutamien, toisistaan selkeästi eroavien joukosta. Silloin kuitenkin sitä miettii niitä bloggaajia, joilla jo yhdessä päivässä kertyy kymmeniä hieman toisistaan poikkeavia kuvia. Miten nämä bloggaajat pystyisivät valitsemaan sen omimman, parhaimman kuvan nopeasti? Ts. valitsisiko sitä tältä päivältä tahi joltain edelliseltä päivältä onnistuneimman kuvan? Vai olikohan loisto-otos peräti viime kuulta tai jopa vuodelta? Tuskin bloggaajat kuitenkaan pahemmin chattailevat ja painiskelevat moisten ongelmien parissa. Helpointahan toki olisi iskenä linkkinä oma blogi vastapuolelle, jolloin mahdollisimman monta eri kuvakulmaa ja ilmettä tulisi kerralla näkyviin.

Eikö se ole kuitenkin raskasta? Se, että kuvien paljoudesta on hankalaa löytää parasta otosta, parasta muistoa, parasta fiilistä, sitä kuvaa, joka lopultakin herättää voimakkaimmat tunteet? Se, että koko elämän dokumentointi tekee päivistä samanlaisia, saman arvoisia. Tilanteet ja tunteet katoavat muiden päivien kuvien taakse, tähtihetkiä on hankala halutessaan löytää... Jaksaako kyllästynyt eksä koskaan enää palata edes triljoonan kuvansa pariin halutessaan muistella menneitä? Viekö jatkuva kuvaaminen ja tuhannet kansiot tilanteilta ja ihmissuhteilta niiden merkityksen?

pikkuriiviöt

2009-06-22T20:02:00.001+03:00

Demittäjät esiintyvät silloin tällöin blogien postauksissa, lähinnä negatiivisessa mielessä. Milloin bloggaajan persoona, asu, kirjoitustyyli tai yleinen ylimielisyys ärsyttävät demi.fissä seikkailevia pienokaisia. Anteeksi, nuoria ja nuoria aikuisia, löysinhän yllätyksekseni muutaman täysi-ikäisenkin bloggaajan keskustelujen pyörteistä.

Itse lopetin demin keskustelujen lukemisen pian täysi-ikäisyyden jälkeen. Siksi olinkin tähän päivään asti onnellisen tietämätön siellä käydystä sanasodasta. Pientä maistiaista toki löytyi blogien puolelta kirjoittajan ärsyynnyttyä tahi joskus jopa huvituttua demiläisten piikikkäistä pistoista. Kun omaan blogiini olikin löydetty googlesta hakusanalla "ärsyttävien blogien ketju demi", mielenkiintoni heräsi niin paljon, että naputtelin itsekin tuon maagisen rimpsun hakukenttään. Positiivista, blogini mainittiin vain ketjussa, joka käsitteli viimeisimpiä demittäjien lukemia blogeja. Sen sijaan "ärsyttävien blogien ketju" kuulosti niin kiehtovalta, että päätin vilkaista asiaa vähän paremmin.

Siinä missä itse pohdin, mitä ja miten kirjoittaa olematta liian ilkeä, demittäjät lataavatkin täysillä ja osa näemmä yhtään ajatuksiaan sensuroimatta. Huh. Omat tekstini kaapilta näyttävistä tummasilmistä ja epäystävällisistä huorittelijoista kuulostivat paikoin jopa kesyiltä. Harva perustaa erityisen blogin sanoakseen jotain ilkeää kanssabloggaajista ja monen blogin kommenttiboksiin ei kaikilla ole enää asiaa, mutta näemmä ne eivät estä julkista mielipiteidenvaihtoa.

Julkisuudessa olevien ihmisten haukkuminen ja mollaaminen netissä on jo niin yleistä, että siihen törmää myös lehtien verkossa julkaistavissa uutisissa. Silloin tällöin löytyy pientä keskustelunpoikasta pienen piirin tuntemista urheilijoista (voimistelijoista, jotka eivät kilpaile kansainvälisesti), soittajista (pikkukaupungin tulevaisuuden lupauksista, joista ei koskaan tule mitään sen suurempaa), kirjoittajista (novellikilpailujen voittajista, joille povatusta menestyksestä huolimatta kukaan ei heistä enää kuule mitään) jne. Keskustelu on lähinnä myönteistä, kannustavaa ja ihailevaa. Pienenpiirin osaajia ei haukuta, puutteita nosteta esiin eikä erinäisiä ketjuja "ketkä kaikki inhoavat sitä ja sitä?" ilmesty keskustelupalstoille. Mikä bloggauksesta sitten tekee niin julkisesti arvosteltavaa? Miksi blogin avulla isomman piirin tietoisuuteen tullut ihminen saa niin paljon kuraa niskaansa? Miksei sellaisia ketjuja ole, joissa haukutaan omia luokkakavereita, niiden pukeutumistyylejä, niiden arvosanoja, niiden harrastamaa opettajien mielistelyä ja niiden sanomia typeriä sutkautuksia? Mikä nostaa bloggaajat "tavisten" yläpuolelle ja niin kiihkeän väittelyn kohteeksi?

Kateus... Inhoan kateuskorttia, on varmasti muitakin, parempia selityksiä. Onko väärin perustaa blogi omalla nimellään ja omilla kasvoillaan, onhan se varmasti huomionhakuisuutta ja kirjoittaja ylimielinen, itserakas paskiainen? Voiko blogin aloittanut sille oikeastaan mitään, jos moni netissä seikkaileva eksyy paikalle ja ryhtyy seuraamaan blogia? Onko bloggaajan vika, jos sattuu olemaan hyvä edes bloggauksessa ja myös tuo sen esille pitämällä blogia?

On hyvä muistaa, että kaikki julkinen on myös "vapaata maata" arvostelulle. Silti on hassua, ettei takavuosien pinnalla olleista ilmiöistä, kuten virtuaalikenneleistä ja -talleista, löytynyt koskaan samanlaista paskan puhumista. Onko ok, että blogin pitäminen tarkoittaa myös sitä, että voi haluamattaan löytää itsestään perättömiä puheita ja vähemmän mairittelevia kuvauksia ympäri nettiä voimatta juurikaan tehdä asialle mitään? Onko demittäjienkin ketjut jo yksityishenkilöön kohdistuvaa nettikiusaamista vai onko julkisen blogin kirjoittajalla enää samanlaista suojaa kuin sillä tavallisella, kiusaamiseensa syyttömällä luokkakaverilla?

Ps. Vaikkei demissä tätä blogia mollatakaan, ei se tarkoita sitä, etteikö kommenttiboksieni ulkopuolella olisi muutakin, vähemmän positiiviseen sävyyn käytyä keskustelua. Joissain piireissä blogini tunnetaan ehkä jopa paremmin nimellä Paska Puhetta, mutta ei siinä mitään, ihan ytimekäs ja oivaltava nimihän sekin on.:)

yhteenkiedottuja langanpätkiä

2009-06-21T20:21:00.002+03:00

Aina silloin tällöin sydän pomppaa kurkkuun kun lempibloggaaja pohtii bloginsa tulevaisuutta. Ilmoitus ahdistaa, sillä lukijana pelkää blogin muuttuvan vain kutsutuille ja itse jäävän ulkopuolelle. Vielä karmeammalta tuntuu, jos lopettaminen on lopullista, onhan silloin mahdotonta enää kuulla kuulumisia, toivoa blogin muuttuvan taas kaikille avoimeksi eikä toisen elämää voi enää pääpiirteissään tirkistellä.

Kun yllätin itseni naputtelemassa kauhistunutta kommenttia MouMoun kommenttiboksiin blogin jatkosta, palasinkin vielä kerran lukemaan ko. postauksen ja ne syyt, joita siinä valotettiin. Jo pidempään olen seurannut muutamia blogeja osin tottumuksestakin, vaikka postaukset ovat muuttuneet mainosmaisemmiksi, lukijoita miellyttävämmiksi ja bloggaajan elämää vähemmän raoittaneiksi. Syy, miksi blogi yleensä koukuttaa, on ollut juurikin se mainio tilaisuus sosiaalipornoiluun; se, että voi seurata miten muut elävät, mitä muut tekevät, mitä muut ajattelevat ja mikä tärkeintä, millaisia muut siellä ulkokuoren alla ovat.

Ehkä blogin lopettaminen ei kirpaisisikaan niin paljon, kun muistaa, ettei blogin alkuperäistä vetovoimaa ole niin paljon jäljellä. Oikeastaan en ole aikoihin tuntenut tietäväni kirjoittajan arjesta paljoakaan, niin paljon kaikkeen muuhun postaukset ovat keskittyneet. Kuten MouMou itsekin pohdinnoissaan ilmaisi, on blogin suunta ollut lukijoiden vaatimusten perässä tarpomista ja niiden toteuttamista. Säälittää hieman. On kurjaa, että kiinnostuneiden lukijoiden ilmaantuminen lopultakin pystyy muokkaamaan bloggausta niin kovasti, että se alkuperäinen kantava voima uhkaa hävitä.

Todellakin, kantava voima. Kun mietin seuraamiani blogeja ja sitä, tarjoaisiko mikään niistä samanlaista stalkkauksen mahdollisuutta kuin MouMoun arki, huomasin harvan blogin edes sisältävän bloggauksen "peruspilareita". Harva blogi toimii kuin julkinen päiväkirja ja harvassa blogissa on mahdollista seurata toisen arkea ja elämää kuvin ja sanoin. Harva blogi päivittää yhtä tiheästi kuin MouMou ja harvan blogin parissa voi todella tuntea seuraavansa miltei reaaliajassa bloggaajan elämää. Pikemminkin seuraamieni blogien kantavat voimat tuntuvat olevan keskenään hyvinkin pirstaleisia ja "yhteistä nimittäjää" on hankala keksiä. Bloggaus näyttäytyykin enemmän informatiivisena kanavana kuin todellisen elämän kuvaajana. Vai kuinka päiväkirjamaista kynsitutoriaalien tekeminen on?:)

Kun blogit poikkeavat niin kovasti toisistaan, on lopultakin ehkä hieman hankalaa kutoa pätkiä väkisin yhteen ja yrittää oivaltaa jotain olennaista blogimaailmasta. Ymmärsin sen kun aloitin rinnakkaisblogini ja huomasin, etten sen suhteen kuitenkaan toimisi omien nalkutusteni mukaan. Hieman näyttää siltä, että toisesta blogista jäävät uupumaan tunnisteet ihan vain siksi, että tahtoisin pitää sitä pikemminkin päiväkirjana, en informatiivisena hakemistona. Tekstikin saa rönsyillä ja otsikot olla rempallaan, ei se niin vakavaa ole. Ehkä blogeja tulisikin tässä blogissa tarkastella enemmän yksilöllisinä, kirjoittajan omiin valintoihin ja persoonaan pohjautuvina kuin epäluonnolliseen määritelmään vertailtavina. Onko kovinkaan olennaista, onko blogi reaaliaikainen ja kirjoittajansa syvimpiä tuntoja valaiseva, jos se kuitenkin tuottaa edes kirjoittajalleen iloa, helpotusta tai ajan kulua? Onko blogin välttämätöntä seisoa kirjoittajansa kantamana vai voiko blogi muotoutua pelkästään palvelemaan lukijoita?

Ehkä on turha naputtaa blogimaailman muutoksesta ja siitä, että tunne toisen päiväkirjan lukemisesta on monen blogin suhteen nykyisin kadonnut. Ehkä persoonallisia kirjoittajia vielä ilmestyy ja bloggaus muuttuu yhä moninaisemmaksi, yksityisemmäksi, kokonaisvaltaisemmaksi. Tai ehkä sitä koukkuuntuu "konsepteihin", jotka tuntuvat olevan bloggauksesta hyvinkin kaukana vaikka bloggauksen nimen alla liikkuvatkin. Silti tiedän, että ikävöisin, jollen aamuisin voisikaan vilkaista MouMoun mouruamisia. On se sen verran kotikutoinen, toisinaan arkea ihanan realistisesti kuvaileva ja blogin lukeminen on kuitenkin muodostunut osaksi aamurutiineitani - mainonnasta huolimatta.

päivittäisköhän sitä?

2009-06-13T15:14:00.001+03:00

"...elämä on värikästä, toista kuin meillä kuivilla nörtti-immeisillä koneidemme ääressä." [Anonyymi edesmenneen Pinkkisuu-blogin kirjoittajasta]

Bloggaustauollani ehdin useampaan kertaan törmätä siihen hassuun ajatukseen, että huolimatta muiden bloggaajien tiiviistä ja kiireisestä elämästä opiskeluineen, töineen, pääsykokeineen, muuttoineen kaikkineen, päivitystahti ei jokaisen kohdalla hiipunut. Kun itse koin pääsykoeurakan liian raskaana jaksaakseni ja ehtiäkseni myös vipeltää pampamina netissä, eivät kiireet tuntuneet monen muun blogissa näkyvän.

Olisiko aiempaan postaukseeni kommentoinut Anonyymi oikeassa? Eikö tavisbloggaajilla ja tavislukijoilla oleteta olevan muutakaan elämää netin ulkopuolella ja kertooko päivitystahti elämättömyydestä mitään olennaista? Lainattu tekstinpätkä liittyi melkoisen suosion saaneen Pinkkisuun jo poistettuun blogiin, jossa käsiteltiin mm. opettajattarena esittäytyneen neitokaisen seksielämää. Blogin kirjoittaja pyyhältänee nykyisin luoja ties missä, oletettavasti kuitenkin normielämän parissa. Me muut taas, me blogeihin yhä jumahtaneet, olemme yhä radikaalisti nettiin koukuttuneita ja muuta elämää omistamattomia?

Bloggaustauollani oli helppoa nollata ajatuksia taukoilemalla blogien parissa. Kun kaikki lempparit oli jo luettu, eikä pääsykoekirjat millään jaksaneet kiinnostaa, tiesin suunnata Taran, Annan tai Marian luokse. En seuraile ko. blogeja mitään kautta ja voi mennä viikkojakin ilman, että muistan näiden blogien olemassaoloa. Tylsyyden hetkillä on kuitenkin ilahduttavaa muistaa yhtäkkiä nämä sivuunjääneet blogit, päivittyväthän ne usein, pitkästi ja niistä löytää aina useamman postauksen verran luettavaa. Jotain ajatuksia hillitön tekstivirta kuitenkin herättää; riittääkö aika enää muuhun useamman päivittäisen postauksen jälkeen?

Kun aloitin bloggauksen, teki mieli kirjoittaa jatkuvalla syötöllä. Päivittäinen postaus tuntui kuitenkin liian ripeältä tahdilta sen jälkeen, kun aloin toivoa saavani kommenttibokseihin myös keskustelua. Oma päivitystahtini alkoi liikkua n. 3-4 päivän välillä ja mieleen tuli jotain muutakin. Vaikuttaisikohan päivittäinen pampameilu siltä, kuin elämäni pyörisi vain blogien lukemisen ympärillä? Ehkä päivitysten tsekkaus kuuluukin melko pysyvästi aamurutiineihini, mutta tahtoisinko antaa tilaisuutta mahdollisille lukijoille liittää itseeni tiettyjä piirteitä (silmälasipäinen, yksinäinen ja epäsosiaalinen pullukka, joka popsii pitsaa läppärinsä ääressä) päivitystahdin perusteella?

On lopultakin niin helppoa luoda mielikuvia pienistäkin asioista. Edelleen mielessä elää sitkeästi ajatus jollain tavalla vajaasta elämästä, mikäli bloggaukseen löytyy aikaa niin runsaasti. Kuitenkin kun palaan Taran, Marian tai Annan pariin, löydän postauksista hurjasti viitteitä siitä, että kyllä sitä oikeaakin elämää löytyy. Päätyvätkö blogiin kaikki bloggaajan sosiaaliset kontaktit ystävistä juhliin ja illanviettoihin? Voiko blogilla myös yrittää todistella kuvien ja tekstien avulla sitä, ettei kuulu alun Anonyymin mainitsemiin elämättömiin nörtteihin? Hillitseekö kukaan postaustahtiaan sen vuoksi, ettei vaikuttaisi liian blogiinsa jumittuneelta?

Vaikka epäilyksistään ja ennakkoluuloistaan pääsisikin eroon monien blogien kohdalla, tuottaa kynsiblogien lueskelu edelleen hankaluuksia. Kun päivittäin ilmestyy uusi postaus uusine lakattuine ja koristeltuine kynsineen ilman mainintaa muusta elämästä, on vaikeaa mieltää bloggaaja muuksi kuin kotiinsa jumittuneeksi askartelijaksi. Toisaalta, onko sillä kenellekään väliä, mitä blogin päivitystahti ehkä tuo ihmisille mieleen ja mikä tärkeintä, täytyisikö omaa harrastustaan edes rajoittaa muiden mielipiteiden pelossa?

kipitystä kohti kesälaidunta

2009-04-24T21:27:00.001+03:00

Tämän postauksen myötä Pahaa Puhetta jää tauolle ainakin siihen asti, kunnes opiskelukiireet vähän helpottavat. Tätäkin blogia on lukenut moni blogiton, joten murretaanpa oman kokemukseni kautta hatusta vedettyjä "yleisiä ennakkoluuloja", jotka ehkä joitakin ovat estäneet aloittamasta bloggausta. Toisenlaista vinkkiä bloggaamiseen löytyy myös Mungolifen puolelta ja edistyneemmät osaavat vältellä (muoti)bloggaajien kliseitä Tara Banxxin avulla.

- On ihan ok toivoa, että joku joskus eksyisikin lukemaan oman blogisi jorinoita. Menestyäksesi bloggaajana et kuitenkaan tarvitse välttämättä mitään erityisiä vahvuuksia. Et edes kirjoittamistaitoa. Tämän tietää myös Sharon, jonka blogi menestyy tekstin kielellisistä puitteista huolimatta. Blogihan pistettiin alulle kun kirjoittaja halusi petrata äidinkielentaitojaan yo-kirjoituksiin. Kirjoitukset ovat jo olleet ja menneet, mutta jostain syystä lukijakunta ei ole vieläkään saanut tarpeekseen Sharonin kieliopillisesti ja lauserakenteellisesti oikein kirjoitetun tekstin suoltoyrityksistä. Kun ko. blogin lähes jokaisen postauksen kommenttiboksissa opastetaan oikeiden kirjoitusasujen saloihin, on hankala kuvitella kenenkään muunkaan kehnon kirjoitustaidon estävän blogin menestymistä.

- Sen lisäksi, ettei täydellinen ulosanti ole välttämättömyys, ei myöskään rajoittuneet kuvaustaidot ole hetkauttaneet jo bloggaavia tahi blogien lukijakuntaa. Hyvä kamera ja loistavat kuvankäsittelytaidot toki auttavat esteettisesti miellyttävän blogin luomista, mutta vähemmälläkin pärjää. Jos kamera ei pysy ollenkaan kätösissä, tai sitä ei yksinkertaisesti ole, käytä samaa kikkaa, mitä lähes jokainen joskus: käytä nettikuvastojen vaate- ja tuotekuvia häikäilemättä hyväksesi. (Joskin kannattanee muistaa linkittää kuvien ottopaikka joko suoraan kuvien alle tai postauksen loppuun.) Jos kamera löytyy, hovikuvaaja ei ole tarpeen. Urbaani, itsenäinen nykybloggaaja ottaa kuvansa itse hyödyntämällä jalustoja, itselaukaisimia tai tutummin peiliä.

- Siitä, ettei ole oikeastaan mitään sanottavaa, ei tarvitse ottaa stressiä. Moni muukin postailee pikaisia päivityksiä kuka minkäkin syyn vuoksi kuten Yummy!:n Jenni! Asia voi olla olennaista ja kiireistä kuten "Olen kipeänä enkä vastaile tuntiin kommentteihin" tai esimerkiksi keino muistuttaa lukijoitaan olemassa olostaan ja pitää kävijätilastot koholla. Yksi mainio tapa, blogin aihepiiristä riippumatta, on tehdä kokonaisia postauksia vaikkapa Ingmanin totally Brown-jädestä. Näin vältät sekä ensimmäisen, toisen että kolmannen kohdan kiperät pulmat: kuvaamisharjoittelun tulokset puhuvat puolestaan, ne eivät kaipaa aina tekstiä kaverikseen eivätkä kovin syvällistä sanomaakaan.

Ei enää tekosyitä blogittomuudelle! Mukavaa kevättä ja tsemppiä uuteen harrastukseen.:)

kolahtaako kolhot kollaasit?

2009-04-17T21:10:00.001+03:00

Tämänkin blogin kommenttiboksissa on muutamaan otteeseen mainittu se, että moni blogi tarjoaa jo vahvan vastustajan perinteiselle paperimedialle. Netin puolella postaustahti on ripeä, lukijat tavoitetaan heti ja mikä parasta, monessa blogissa on silmiä hivelevää jälkeä. Blogeissa nähdyt kollaasitkaan eivät välttämättä eroa mainittavasti aikakauslehtien sivuista.

Blogikulttuurin muutoksia ei ehkä huomaa kovinkaan helposti. Kun taito lisääntyy, blogit muuttuvat ja trendit sanelevat osittain blogienkin suuntaa. Vaikka kirjoittaja ja kirjoittajan elämä huokuukin kaiken sen "lehtimäisyyden" takaa, on monia blogeja hankala pitää julkisena päiväkirjana. Siistiä, ammattimaista jälkeä, joskaan ei enää kovin kotikutoista.

Olen jo pidempään seurannut blogia, jonka viehätysvoimaa en osannut selittää. Vaikka teksti on viitisen vuotta nuoremman, ihan toisenlaisessa elämänvaiheessa olevan näppäimistöltä, silti löydän itseni säännöllisesti sieltä kurkkaamassa päivityksiä. Ehkä tekstiin osaa samastua, kun muistaa, millainen itse oli täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Ehkä omistakin teksteistäni parin vuoden takaa olisi löydettävissä sitä samaa pulppuilevaa ja vähän rönsyilevääkin intoilua. Vaikka Paremmista päivistä -blogin aihepiiri ei sinänsä kosketa enkä löydä juurikaan yhtymäkohtia omaan nykyiseen elämääni, on blogi silti kiinnostava.

Niin, miksiköhän? Keksin sen juuri tänään. Paremmista päivistä on kirjaimellisesti julkinen päiväkirja; rehellinen ja kirjoittajan persoonaa valottava. Blogiin tullessa tuntuu, kuin avaisi salaa toisen päiväkirjan ja lukisi siitä sitä kirjoittajan ominta itseä. Kaiken muka-älykkäiden analyysiblogien ja kliinisten muotiraamattujen keskellä on vapauttavaa ja kiehtovaa lukea aitoa ja rehellistä tekstiä. Tekstiä, josta ei paista läpi lukijoita varten kirjoittaminen. Harvinainen taitolaji näemmä.

propagandaa pienissä pätkissä

2009-04-14T20:14:00.006+03:00

On lukuisia tosina pidettyjä väittämiä, joita ei koskaan sen kummemmin pohdita tai kyseenalaisteta. Kun oma nettikäyttäytymiseni sisältää suurimmaksi osin blogien lukemista, on hankalampi suhteuttaa luettu laajempaan kontekstiin. Mikä kiehtovinta, usein näitä muodostuvia väitteitä ei edes huomaa eikä siten pohdi. (Yksi blogini kantavista voimista liittyy juurikin bloggaus ilmiön "itsestään selvyyksien" esiin tuomiseen.)

Kaikki tietävät sen, että blogit ovat tehokasta mainontaa. Kommenttibokseissa pulistaan siitä, ymmärtävätkö bloggaajat, miten paljon ilmaista mainontaa eri yhtiöille blogeissaan antavat ja osaavatko suhteuttaa mainonnan "hinnan" lukijamääräänsä sponssaussopimuksia tehtaillessaan. Kuitenkin koko mainonta ja sen tuloksellisuus on tuntunut kaukaiselta ja itseä koskettamattomalta. Se, että blogissa esitellään tietty huulikiilto, ei herätä ostohalujani. Mainontaa löytyy ympäriltä niin paljon, ettei yksittäisiin tuotemainintoihin blogeissa edes kiinnitä huomiota. Sen joukon, johon mainonta tehoaa, ajatellaan koskevan jotakuta muuta, jotain kaukaista ryhmää tuolla jossain. (Postasin aiemmin yllättäneeni itseni kuitenkin blogimainonnan uhrina. Asia kiehtoo toki yhä, sillä en pidä itseäni kovinkaan alttiina mainoksille.) Vaikka blogien mainonta ei saisikaan itseäni ostopuuhiin, on blogeilla silti yllättävän paljon painoarvoa muodostuville käsitteille.

Muotiblogien vastapainona seikkailen lemmikkiaiheisella foorumilla, jossa silloin tällöin on ketjuja myös muodista ja käsittämättömistä muoti-ilmiöistä. Nimimerkin Kirjo kommentti "...olen nähnyt kaupungilla nyt paritkin 80-luvun alun jättisilmälasit. Ohuehkot muoviset kehykset, mutta isot neliömäiset. Oli lähteä taju kauhusta" tuli luettua useampaankin kertaan. Anteeksi?:) Luulin, että kaikki käyttävät vastaavia kakkuloita. (Muoksis. Kirjoittajan vapaudella laajennan kommentin käsittämään myös aurinkolasit.;)) Vaikka seurailenkin muoti- ja tyyliblogeja ja lueskelen säännöllisesti muotijuttuja lehdistä, en kuitenkaan pukeudu itse kummoisemmin enkä shoppaile juuri koskaan. Asusteita käytän uskomattoman minimaalisesti (oikeastaan en pidä laukkuani, sitä ainoaa käytössä olevaa, asusteena vaan pikemminkin välttämättömyytenä) mutta silti pidän huivien, laukkujen, kenkien, korujen, vöiden, pantojen, rusettien jne. käyttöä melkoisen normaalina. Jättiläismäisiin aurinkolaseihin on totuttautunut trendinenien päässä jo useamman vuoden ajan, ja vaikken itse moisia koskaan ole omistanutkaan, eivät ne ole tuntuneet kovinkaan spesiaaleilta.

Kuitenkin uskomattoman moni normina pitämäni asia onkin perua suhteellisen pienestä joukosta. Kun selailee samaan aihepiiriin kuuluvia blogeja, on liiankin helppo muodostaa käsityksiä "isoista trendeistä" ja "vallitsevista ihanteista" niiden, pienen marginaaliryhmän perusteella. Vasta lemmikkiharrastajien foorumilla tuli kyseenalaistettua niiden aurinkolasienkin normius. Kun täysin toiseen aiheeseen kuuluvalla keskustelupalstalla puidaan niitä yleisiä normeja, saa ihan toisenlaista perspektiiviä asioihin ja tosiaan, ehkä kyseenalaistettua niitä omiakin näkemyksiä.

Otetaanko vielä toinen esimerkki? Kuka tunnistaa lyhenteen UDPP? Kosmetiikkafriikkinä koluan aktiivisesti niihin keskittyneitä blogeja ja ahmin kaikki lehdistä löytämäni jutut. Myöskin keskustelupalstoilla tulee toisinaan seurailtua ja lueskeltua muiden vinkkejä. Kuitenkaan en koskaan ollut törmännyt UDPP mainintaan ennen blogeihin eksymistä. Urban Decay Primer Potion on luomivärinpohjustaja, jota käsittääkseni ei saa Suomesta. Itseäni friikimmät kosmetiikkabloggarit hehkuttavat tätä tuotetta ja tilailevat sitä innoissaan luoja ties mistä. Mitenköhän tämä liittyy mitenkään? Kun tein shampoo-tilausta netissä, löysin sivuilta myös Urban Decayn tuotteita, joiden joukossa komeili tämäkin yksilö. Koska itselläni on jo ihan hyvä luomivärinpohjustaja, jätin sen klikkaamatta ostoskoriin mutta pysähdyin hetkeksi miettimään sitä, miksi moinen, halppikselta näyttävä tökötti edes houkutti.

Vaikka UDPP on vain todella pienen vähemmistön (niiden meikkifriikkien) suosima, antaa pelkissä meikkiblogeissa kuljeskelu sille liiankin suuren painoarvon. Meikkiblogeja on Suomen puolella (tai suomeksi) ihan uskomattoman vähän ja näissäkin vain muutamassa on UDPP ylipäätään tuotu esiin. Silti mikäli seuraa enemmän kosmetiikkamaailman tapahtumia blogien puolella kuin muualla, on liiankin helppoa muodostaa käsityksiä huomaamattaan muutamien marginaaliin kuuluvien kirjoittajien kautta.

Summasummarum, mainonta ei todennäköisesti tehoa omalla kohdallani niin kauan kun en pidä mainontaa käyttävää kanavaa ko. aiheen ainoana tiedonlähteenäni. Tuttua uutisoinnin puolella; juorulehdestä saat sensaatiomaisen näkökulman aiheeseen, mutta näkökulma voi muuttua kun aiheesta lukee muualtakin. Ottaakseni vielä kantaa blogimainonnan perusteella tehtyyn Tigi-tilaukseeni, voisin sanoa, etten todellakaan seuraile hiusjuttuja minkään median puolella. Tämän kun tiedostaa, on ehkä helpompi jatkossa välttää niitä sudenkuoppia.:)

hankalia ratkaisuja

2009-04-08T21:18:00.001+03:00

Avauduin jo aiemmin hitusen siitä, miten ärsyttävää on törmätä tunnisteettomiin blogeihin, joissa aihepiirien runsaus kuitenkin asettaa selkeän tarpeen luokittelulle. Yhtä hämmentävää puolta en kuitenkaan osannut edes ottaa huomioon; kategorittomat tunnisteet. Tms.

Mitäkö siis tarkoitan? Löysin kivan uuden blogin. Char & the cityn puolella on ihana ulkoasu, nättejä kollaaseja, selkeitä postauskokonaisuuksia ja sujuvaa tekstiä. Kaikkea sitä, mikä antaa syyn jäädä tutkiskelemaan pidemmäksi aikaa ja ehkä lopulta jopa lisäämään suosikkeihin. Tunnisteetkin ovat käytössä! Kun postaukset on kategorisoitu näpsäkästi selkeillä tunnisteilla, on harmi, ettei niillä kuitenkaan ole kovin käyttöä ellei tunnisteita ole hoksattu asettaa sivupalkkiin klikkailtaviksi. Koska etusivun postauksissa ei löytynyt kosmetiikkaan liittyviä tunnisteita, olen yhä autuaan tietämätön siitä, löytyisikö myös kaltaiselleni meikkifriikille luettavaa. Hakusana-ammuntakaan perinteisillä ripsiväreillä ja kosmetiikalla ei tuottanut juurikaan tulosta (vain yksi meikkikyselypostaus, jonka alla ei ollut tunnistetta, josta olisi voinut edetä näppärästi eteenpäin). Argh! Argh! Argh!

Viime aikojen blogipoukkoilujen jälkeen olen harmikseni huomannut, ettei tämä esimerkiksi ottamani suinkaan ole ainoa hankaliin ratkaisuihin päätynyt blogi. Huolimattomuutta? Tietoista uppiniskaisuutta? No, lukijalle ainakin harmia aiheuttavaa päättömyyttä. Voisin kuitenkin päättää tämän pikapostauksen asiayhteydestään irrotettuun lainaukseen, joka sopisi mainiosti puolustuksen puheenvuoroon: "Miksi olla vaikea, kun vähällä vaivalla voi olla täysin mahdoton?"

ilotulitusta, räiskäleitä, shamppanjaa ja feikkausta

2009-04-04T18:38:00.001+03:00

Jopas nyt kuohuu ja kunnolla. Hädintuskin ehdin kritisoida blogosfääriä yhä tylsemmäksi menevästä suunnasta, kun joka puolella räiskähteleekin draamaa siihen malliin, että on hankala pysytellä perässä. Ensin Rosa-Fiona teki näyttävän paluun Sweet Sienna -blogin myötä ja sekoitti pakkaa ihan Blogilistan tilastoissakin. Kivaa! Vaihtelua kärkiblogeihin! Tätä kirjoittaessa blogi ehdittiinkin jo kuopata, jäähyväispostauksen löysin tosin hämmennykseltäni vielä googlen historioista. Itselleni Rosa-Fiona oli sinänsä uusi tuttavuus, olin törmännyt aiemmin vain kunnioitusta herättäneiden blogittarien listauksissa ko. nimeen. No, en kyllä Sweet Siennaan ehtinyt koukuttua, joten blogin pikainen poismeno ei omaa mielenrauhaani hetkauttanut.

Blogeja käsittelevät postaukset ovat lisääntyneet hurjasti yhtäkkiä ja niiden myötä myös hulabaloo bloggaajien ja anonyymien kesken. Jokainen kunnon trendinenä ehkä tarttuukin vielä ennemmin tai myöhemmin aiheeseen, ja naputtelee oman kärkevän mielipiteensä blogeista, bloggaajista ja blogien nykytilasta. Odotan innolla. Siinä missä Disturbed by Fashion -blogin puolella keskusteltiin maltillisesti siitä, onko ok kertoa pyytämättä mielipiteitä toisten blogeista, on muualla saatu jopa tappelua aikaan. Tara ja Taran mainiot huomiot blogeista (löysin itsenikin useammasta kohdasta ;)) piristivät päivää mutta postauksesta virinnyt "keskustelu" olikin jotain ihan omaa luokkaansa. Muotiblogimaailmassa kuohuu ja kunnolla, itse tosin tyydyn seuraamaan tätä farssia sivusta poppareita syöden

... ja ajatusten seikkaillessa ihan uuden blogituttavuuden puolella. Osataan sitä näemmä kylvää draamaa muuallakin. Mielenkiintoisen alun jälkeen rupesin seuraamaan yhä tiiviimmin reilun parikymppisen luokanopettajan postauksia. Sinkkuilua, miehiä, työuran alkua ja pohdintoja naiseudesta ja sukupuolesta. Tasaisen alun jälkeen blogi koki yllättäviä suunnanmuutoksia, kun kirjoittajan säädöt törmäsivät toisiinsa ja rupesivat tappelemaan. Aivan kuin saippuaoopperassa! On harvinaista, että heti blogin aloitettua elämässä tulisi hurjia käänteitä ja odottamattomia draamoja, mutta suhtauduin silti luottavaisesti kirjoittajaan ja juttuihin. Ei kai kukaan jaksaisi feikata viikkoja kirjoittaen päivittäin pari kolmekin uutta postausta ja vetäen roolia?

Ehkä jaksaakin. Muuan kommentoija löysi Pinkkisuun blogissa omina kuvina esitetyt kuvat netistä, kalifornialaisen naisen kuvagalleriasta, kun taas kirjoittaja itse asustelee arvatenkin kotoisasti Helsingissä. Jos kyseessä olisivat silti omat kuvat, eikai anonymiteetistään tarkka Pinkkisuu todella olisi käyttänyt omia, jo netissä olevia kuviaan myös blogin puolella? Draamaa ja äksöniä! Onko opettajana toimivaa Pinkkisuuta olemassakaan ja onko koko blogi erittäin pitkälle viety pila? Itse asiassa vähän harmittaakin. Kun on intona eläytynyt toisen elämän käänteisiin ja jännännyt, miten Pinkkisuun netin kautta tapaaman teekkaripojan opetuksen kanssa kävi, on kurjaa havahtua feikki-epäilyihin.

Mukavaa viikonloppua siis! Itse jään jännittyneenä odottamaan puhkeavatko kuplat, taantuuko myrsky ja tuoko alkava viikkoa uusia, leppoisia tuulia tullessaan.:)

tallottuja unelmia

2009-04-01T12:18:00.004+03:00

Kun Paras aika vuodesta -blogi siirtyi Olivian sivuille, en naputellut mietteitäni ja harmistusta, olivathan sivut vielä vaiheessa ja kirjoittaja vakuuttelemassa ulkoasun muuttumista ja ongelmien ratkaisua. Vaikka aikaa osoitteenmuutoksesta onkin jo kulunut, se sama harmistus on silti tallella. Pidin enemmän aiemmasta ulkoasusta. Pidin enemmän mainoksettomuudesta. Pidin enemmän runsaammmasta tilankäytöstä. Pidin enemmän tiiviimmästä päivitystahdista. Postauksiakin per sivu on nykyisin kovin vähän.

Muutoksia voi tulla ja melko varmasti tuleekin Stellan taholta. En tiedä ollaanko sivustolla vieläkään ihan siinä lopullisessa, pysyvässä olotilassa, mutta melko valmiina kuitenkin. On kiva, kun toinen menestyy ja saa tunnustusta, mutta on vähemmän kiva, että hyvä konsepti voikin muuttua lievästi huonompaan suuntaan. Siinä missä ennen tsekkasin Honey Junkien porinat päivittäin, tulee Olivia-Stellan jutut katsottua harvemmin. No, ei siinä mitään. Parin päivän tauosta huolimatta juttuja ei välttämättä ole edes ehtinyt ilmestyä. (Henkilökohtaisesti luulen, että vanhan blogin puolella ollut viikon parin runsas postaustahti 1000 postauksen kasaamiseksi oli huonompi homma. Vilkkaiden viimeisten päivien jälkeen saattoi olla muidenkin osalta vaikeampi tyytyä uuteen sivuun ja "normalisoituneeseen" päivitystahtiin. Olihan sitä ehtinyt jo tottua vilkkaaseen jaksoon.)

Vaikka Paras aika vuodesta kaupallistui, ei peli ole silti menetetty. Itse postaukset ovat yhä mukavia ja vain sivuston yllä isoksi pamahteleva mainosbanneri ärsyttää todella. Muut harmistukset ovat pienempää sorttia ja selätettävissä. Ehkä. Stella ei kuitenkaan ole ainoa, joka on saanut soppareita lehdistöltä. MouMoun siirtyminen Keski-Suomalaiseen kolumnistiksi yllätti ja olin vilpittömän iloinen pestistä. Kahden ensimmäisen jutun jälkeen koko hommasta jäi kuitenkin paha maku suuhun. Kolumnille annettu tila on todella rajallinen. Siis todella. Juttujen taso kärsii kun niihin ei ole tilaa paneutua kunnolla.

Ei tässä kuitenkaan kaikki. Kommenttiboksiini pamahtaneesta vinkkauksesta löysin itseni eilen tutkiskelemassa Kemikaalicoctailin puolella ollutta, tätä aihetta liippaavia, kommentteja yhdestä lehtimaailman uusimmista tulokkaista. Nelliinan tuunauspalsta HotNow -lehdessä sai melkoisen monen harmistumaan. Itse Nelliinan palsta ei niinkään ollut huono, mutta lehti ja sen tyyli osoittautui varsin arveluttavaksi. Juorulehtimäinen ohut läpyskä ei tuntunut soveliaalta paikalta yhdelle suosituimmista bloggaajista. Joskus siis toisinkin päin; bloggaajaa osataan hyödyntää hyvin, mutta itse kontekstissa olisi parannettavaa.

On kiva kun toinen menestyy. On kiva, jos joku saavuttaa unelmiaan. On kuitenkin vähemmän kiva, jos tulee hyväksikäyttöepäilyjä ja harmistusta lopputuloksista. Tässäkin postauksessa mainitut kaksi blogia ovat yhä paikoillaan ja entisellään, joten ko. bloggareiden lehtijutut voi huoletta skipata. Vaikkei niitä lukisikaan, ei se tarkoita sitä, etteikö voisi olla harmissaan siitä, miten näitä kirjoittajia hyödynnetään. Tai pikemminkin; jätetään hyödyntämättä. MouMou:lle enemmän palstatilaa ja Nelliinalle parempi lehtiympäristö. Tuunauspalsta kaiken riemunkirjavan sekasotkun keskellä hukuttautuu tehokkaasti ja harvasanainen kolumni ei oikein anna kenellekään mitään. Entäpä Paras aika vuodesta? Paljon saisi tehtyä jo luopumalla siitä kliinisestä sivustopohjasta, mutta hankalaa onkin arvioida sen toteutuksen mahdollisuutta. Jo lehtenä Olivia on melkoisen... juurikin kliininen, joten voiko sen suojiin otetun blogin taholta odottaa sen enempää?

fanitusta

2009-03-30T22:16:00.002+03:00

Minkään muun aihepiirin puolella en ole törmännyt samaan fanikulttuuriin kuin mitä muotibloggaajien suhteen harrastetaan.:)

Muodista on hankala keskustella, mikä ilmenee kommenttibokseja lueskelemalla. Kivat muotibloggaajalle, onhan se helpompaa kuitata kommentit hymiöllä ja parilla sanalla kuin viritellä kunnon keskustelua aikaan. Parhaimmillaankin "keskustelu" kulkee kaavalla bloggaajan kysymys - lukijan vastaus. Siinä se. Ärsyke ja reaktio, vaan ei enää vastareaktiota.

Kun se keskustelu jää vähiin, onkin mielenkiintoista katsoa mitä jää jäljelle. Monesta kommenttiboksista löytyy ilkeilyä, ihkutusta ja joskus jopa lukijan muisteloita. Parhaiten mieleen jää kuitenkin se lipilipi-fanimeininki, joka tuntuu olevan yleisintä palautteessa.

On jännää, miten bloggaamalla ihan tuntemattomat ihmiset voivat tykästyä, ihastua, korottaa bloggaajan jalustalle ja palvoa. No, ehkä liioittelin vähän. Jopa minä, joka pidän kelvotonta blogia, jonka aiheet meinaavat tyrehtyä jo, olen saanut ihan mukavaa palautetta. On jännää, että tuntemattomat ihmiset ovat rohkaistuneet pistämään sähköpostia ja kutsumaan suojattujen blogien lukijakuntaan + kirjoittamaan ihania kommentteja myös postausten alle. Hämmentävää. Miksi juuri minulle? Enhän edes harrasta kovin näkyvää toimintaa kuten muiden blogeihin kommentoimista tai edes foorumeilla poukkoilua.

Muotibloggaajista suuri osa sijoittuu ikävuosien 15-30 välille. Lukijakunta on melkoisen samanikäistä kirjoittajien kanssa, mikä tosin ei ehkä ilmene kaiken fanituksen keskeltä. Minkä muun aihepiirin parissa harrastetaan ajastettuja postauksia kirjoittajan matkojen aikana? Tai minkä muun aihepiirin lukijat vaativat päivittäisen postausannoksensa? Maanläheinen idoli tulee ensimmäisenä mieleen suosituimmista bloggaajista. Maanläheinen siksi, että kirjoittajia on yhä helppo lähestyä ja onhan muotibloggaajissa vielä jotain niin Taina Tavismaista; moni vastaa kommentteihin ja toteuttaa pyyntöjä. Tosiaan, bloggaus tuo uskottavuutta aiheeseen kuin aiheeseen. Muotiloggaajan kannanotot politiikasta meikkeihin tuntuvat kiinnostavan uteliasta fanijoukkoa. Öh? Monikohan näistä lukijoista on kiinnostunut omien irl-tuttujensa mielipiteistä ko. aiheista?:)

[Hmm. Mieli tekisi aloittaa uusi blogi, joka ei tosin keskittyisi muotiin/tyyliin/kosmetiikkaan. Haaveissa siintäisi rauhallinen, nätti, unenomainen blogi jonne paeta arkea, kiirettä ja vilinää. En vain tiedä tekisinkö blogin tämän nimimerkin alle vai aloittaisinko ihan "uudella identiteetillä" ilman selkeää linkkiä tähän blogiin. Toki olisi mukava nähdä, seuraisiko yksikään lukija myös aidomman ja ehkä mukavamman blogin puolelle, mutta toisaalta mietin täyttyisikö kommenttiosa ilkeistä vastahyökkäyksistä. Tässäpä pohdinnan aihetta!]

omituista sokeutta

2009-03-27T13:38:00.005+02:00

En ajatellut jauhaa arvonnoista, sillä vaikka nykyinen massahurmio onkin keskittynyt lukijoiden lahjontaan, löytyy niitä arvontavastaisiakin postauksia mielenkiintoisine kommentteineen ihan riittävästi ilman minuakin.

Yksi pieni seikka vain pistää silmään - ja pahasti. Kun blogiarvonnassa voi tuplata mahdollisuutensa (ts. saada yhden arpa"lipun" sijaan 2 (!) arpalippua), onko se tuplaus todella kannattavaa? Moni linkittää blogiinsa tiedon arvonnasta tuplauksen vuoksi mutta se oma linkitys tuo arvontaan lisää osallistujia... Kuinka kannattavaa tuplaus lopulta on? Itse henkilökohtaisesti uskon, että ilman ylimääräistä mainostusta omat mahdollisuudet voittoon olisivat paremmat kuin antaa omille sadoille lukijoillensakin tiedon arvonnasta.

epäonninen herrasmies ja täydellisyyden huipentumat

2009-03-24T12:11:00.001+02:00

Aamuni muutama ensimmäinen tunti on hurahtanut nopeasti, kiitos uuden blogilöydön. Karkottavan otsikon (Tylsyyden Multihuipennus III - Runkkuelämää) takaa löytyikin viiltävän koomista tekstiä, joka herätti säälinsekaista naurua. Ei millään pahalla.

"Kun sitä kerta kysyttiin, niin voin paljastaa, että olin uutenavuotena baarissa. Vähemmän yllättävää lienee, että yksin sain istua koko illan. ... Sen verran minua kyllä häiriköitiin, että joku humalainen mutisi heidän paikassaan käyvän nykyisin niin omituista porukkaa." [Lord B.]

Mitä pidemmälle blogia selaili, sitä enemmän teki mieli mennä kommenttiboksiin sanomaan jotain kannustavaa ja mukavaa. Pohtiessani ressukoita, vastoinkäymisiä ja empatiaa huomasin, että muotiblogien parissa myötätuntoa herättävät aiheet ovat melko vähissä. Niin paljon kuin muotibloggaajat nykyisin postaavatkin aiheen vierestä (arki, oma elämä, parisuhde, perhe, harrastukset jne.) niistä ongelmista joko vaietaan tai ne sivuutetaan lyhyesti. Lukijana voi näyttää siltä, että bloggaajan elämä on täydellistä, seesteistä, rauhallista ja ihanaa, suorastaan kadehdittavaa. Mitä täydellisemmältä toinen vaikuttaa, sitä enemmän kateutta ja ilkeyttä se voi myös herättää. Olisiko liian täydellinen kulissi yksi syy vittuileviin anonyymeihin?

Vasta saamassani kommentissa tuotiin esille sitä, että blogistani saattaa saada käsityksen, että olisin itse täydellinen muotibloggari - kunhan vain vaivautuisin bloggaamaan. Vaikka kritisoisinkin muita blogeja ja naputtelisin mielipiteitäni ja ajatuksiani, ei se tarkoita sitä, että kuvittelisin osaavani paremmin ja että mielipiteeni olisivat niitä ainoita oikeita. Omasta blogistani on siis herännyt ainakin yhdelle mielikuva siitä, että yrittäisin esittää täydellistä, ongelmatonta ja ihailtavaa kirjoittajaa. Samoja ajatuksia voi tulla myös muotibloggaajista.

Kun muotiblogeissa sivutaan kriisejä, ahdistusta jne., siitä kirjoitetaan helposti sivulauseissa, salaten ja sinänsä ärsyttävästi. Teksti voi kuulostaa liian dramaattiselta ("Pidän taukoa kirjoittamisesta. Elämässäni on traumoja. En käsittele niitä täällä."), epäselvältä ja niin etäiseltä, ettei ongelmiin kykene samastumaan. Mieleen voi tulla lähinnä vahingonilo siitä, että joskus Täydellinen Muotibloggaajakin näkee vähän kunnon elämää ja kärsii kuten muutkin.

"Katsoin tänään nuorta (japanilaista!) naista kohti sekunnin ajan. Hän vilkaisi vihaisena ja raivoissaan takaisin. Tasoni ei riittänyt." [Lord B.]

Vaikka blogiin eivät kuuluisikaan henkilökohtaisista vastoinkäymisistä raportoiminen, on silti mahdollista tuoda enemmän inhimilliseen elämään kuuluvia ongelmia esille ja murtaa sitä anonyymien inhoamaa myyttiä täydellisestä ihmisestä. Eikö näille bloggaajille tule koskaan niitä päiviä, jolloin tekee mieli mielummin jäädä kotiin kun kaikki vaatteet näyttävät typeriltä ja itse niin rumalta ja vaatteetkin hankaavat ja bussistakin myöhästyi vaatekriisin takia? Vai luonnistuvatko päivänasukuvissa nähdyt harkitut luomukset ihan noin vain ilman panikointeja?

Minä voin aloittaa. Jokaisen postauksen kanssa kamppailen useita kertoja hankalien yhdyssanojen kanssa. Viilaan tuhannesti pilkkuja, raivoan omituisten virkkeiden kanssa ja olen harmillisen tietoinen siitä, etten lopultakaan saanut pointtia esille. Ja tosiaan, pari kertaa olen jäänyt suosiolla menemättä luennoille niinkin traagisesta syystä kuin pieleen menneestä silmämeikistä.;)

sekametelisoppaa

2009-03-23T12:55:00.002+02:00

Colore Del Mare - muotia, tyylejä, matkoja yms. Jo otsikkorimpsu saa pasmat sekaisin ja sydämen hakkaamaan. Siis mitä?

Löytyy blogeja, joilla on tiukka aihepiirirajaus. Löytyy myös niitä blogeja, joissa on sivuraiteillekin meneviä postauksia, mutta joissa yleisilme on kuitenkin suhteellisen siisti ja helposti lähestyttävä. Selkeään kokonaisuuteen on helppo ja mukava uppoutua. Silloin tällöin vastaan kuitenkin tulee niitä levottomia sekamelskoja, joissa on asiaa vähän sieltä, vähän tuolta ja höysteenä vähän bloggaajakaveriltakin lainattua. Levotonta. Hankalaa. Uuvuttavaa.

Colore Del Mare -blogissa on toisinaan meikkijuttuja, joiden vuoksi paikalle saapastelenkin silloin tällöin. Joku sitä ei vain opi kerrasta. Rönsyilevät aiheet, levoton yleisilme ja sekavat kuvat ja kollaasit saavat pään lähes kivistämään, ja se yleinen levottomuus on kuitenkin tälle tytölle vähän liikaa. Kuka näihin miltei aiherajattomiin blogeihin koukkuuntuu?

Vaikken itse innostukaan sekametelisoppablogeista, nostan kuitenkin hattua näille blogittarille. Kun aiheet rönsyilevät vallattomasti vähän joka suuntaan, on hankalaa löytää lukijoita, joita kiinnostaisi tarpeeksi moni blogin aiheista. Jokainen uusi lukija tuntuu suuremmalta voitolta kuin tarkkarajaiseen aiheeseen rajoittuneilla blogeilla. Näissä levottomissa sillisalaateissa kun tarttumapintaa on lähinnä juuri samanoloisille ihmisille kuin kirjoittaja; niille harvoille, joiden harrastukset ja kiinnostukset kohtaavat esteettä. Sen sijaan yksittäisistä aiheista, kuten meikeistä tai matkoista, kiinnostuneilla turhautumisen vaara on melkoisen suuri. Harva jaksaa odotella ikuisuuksia niitä itseä kiinnostavia postauksia, jotka pahimmillaan tuntuvat olevan nopeasti huitaistuja ja muun hölynpölyn sekaan katoavia.

Kiitos, mutta taidan yhä suosia niitä selkeitä blogeja, jotka lähinnä tuudittavat uneen rauhallisilla ja lempeillä kokonaisuuksillaan.

lopun alku

2009-03-19T19:34:00.001+02:00

[Pientä varoituksenpoikasta: Postauksessa ei vilahtele muoti-/tyyli-/meikkiblogit, tekstissä ei ole hömppää eikä kovin aurinkoista otetta. Aiheena ahdistavammat blogit, joten suosittelen harkintaa postauksen lukemisen suhteen. Otsikosta huolimatta tämä blogi ei vetele viimeisiään ainakaan vielä vaan viittaa pikemminkin postauksessa käsiteltävään blogiin. Ja/tai ihmiseen. Kirjaimellisesti.]

Ahdistavat, pelottavat ja todenmukaiset kauhuelokuvat tuntee varmaan jokainen. Ne elokuvat, joiden katsomisen jälkeen pelottaa laittaa silmiä kiinni, pelottaa olla yksin, pelottaa olla pimeässä ja pelottaa asiat, joita kaiken järjen mukaan ei pitäisi tapahtua. Vaikka tietääkin, etteivät elokuvan tapahtumat liity omaan elämään eivätkä voi tapahtua itselle, silti se pelko, kauhu ja ahdistus voi olla uskomattoman vahvaa. Kauhuelokuvat ovat genrenä aika poikkeuksellisia, sillä niiden tuomien tunteiden vahvuuteen harva muu genre vetää vertoja.

Ahdistavin mediaesitys omalla kohdallani ei kuitenkaan ole ollut mikään kauhuelokuva siitäkään huolimatta, että olen tullut tahattomasti nähneeksi liian nuorena ihan liikaa. Pätkät, joiden tuomaa ahdistusta ala-astelainen ei kykene käsittelemään aikuisen tavoin ovat hiljalleen unohtuneet, niiden luomat pelkotilat ovat olleet pienempiä ja kuitenkin helpommin ylipäästäviä kuin viime vuoden puolella lukemani teksti. Sanoissa on voimaa, jota lisää tieto siitä, ettei teksti ole fiktiota.

Blogien joukossa on myös niitä blogeja, joissa kirjoittaminen koetaan terapeuttisena ja vapauttavana. Vaikeista asioista on hankala puhua läheisten kanssa, ei ehkä ole ketään, kenelle puhua tai asia on liian arka ja häpeää tuottava. Blogi voi olla henkireikä, joka auttaa jaksamaan ja johon voi purkaa ajatuksiaan, tunteitaan ja ahdistustaan sensuroimatta ja nimettömänä. On lukijana ahdistavaa törmätä blogiin, jossa yritetään selviytyä raiskauksesta. Blogiin, jossa kaikki negatiiviset tunteet vyörytetään tekstiin. Vaikka aihe ei olisikaan itselle omakohtaista, blogin lukeminen voi silti ahdistaa ja tuoda pahaa oloa. Näitä blogeja varon. Olen kuitenkin liian herkkä ja teksteissä tuotu tuska on liikaa itselleni. Yhtä blogia en osannut varoa. En, vaikka tiesin aiheen. Viimeinen postaus jätti syvemmät jäljet kuin mikään kauhuelokuva. Liian todellista. Liian ahdistavaa. Liikaa kysymyksiä jättävää.

Itsemurha. Iloinen, arkipäivästä kertova blogi oli petosta ja salailua. Blogia pidettiin hämäyksenä etteivät ystävät, tutut ja perhe osaisi aavistaa mitään pahaa, ettei kukaan pystyisi estämään kirjoittajan aikeita. Blogin viimeinen postaus sisälsi pieniä merkintöjä parin kuukauden takaa päätyen postauksen julkaisupäivään. Luin tekstin julkaisua seuranneena iltana. Sinä yönä en saanut unta. Pelotti ja ahdisti vietävästi. Makasin yksin peiton alla, en uskaltanut sulkea silmiäni ja pelästyin jokaista rapsahdusta. En muista koskaan olleeni yhtä järkyttynyt kuin tämän blogin luettuani. Blogin, jonka viimeisen postauksen jälkeen kirjoittaja teki itsemurhan.

Vaikka teksti ei olisikaan kaunokirjallisuutta ja huippuluokan sanojen vääntelyä, se pystyy silti vaikuttamaan jopa paljon syvemmin. Pienet merkinnät satunnaisista päivistä, jotka sisältävät koirien lopettamista, siivousta, jäähyväiskirjeiden kirjoittamista ja viimeisenä itsensä valmistelua kuolemaa varten jättävät ihan järjettömän pahan olon. Se määrätietoinen eteneminen kohti itsemurhaa on painajaismaista luettavaa kun tietää, että blogi on totta. Kun tietää, ettei kirjoittajaa enää ole lukuajankohtana. Kun tietää tarkalleen kirjoittajan viimeiset teot ja itsemurhatavan. Kun mielessä pyörivät vain ahdistavat mielikuvat tekstistä; ulos sytytetyt hautakynttilät ja valkoiset kuolinlakanat.

Blogin jälkeen ahdisti kauan. Oli vaikeaa saada unta ja olla miettimättä ja näkemättä mielessään tilannetta. Viimeinen postaus ei ollut ahdistuksen purkua. Se oli hyvästijättö ja selitys läheisille ja muille, jotka blogia lukivat. Silti se jätti kysymyksiä, niin syistä kuin tekstin oikeutuksesta. Onko oikein rajoittaa sananvapautta ja kieltää liikaa ahdistusta aiheuttavat blogit? Missä julkisen kirjoittamisen raja häilyy? Kuinka suuri vastuu on kirjoittajalla? Entä lukijalla? Onko kuolemasta ylipäätään hyväksyttävää kirjoittaa edes kuolemansairaiden vai pitäisikö ainoastaan oman käden kautta elämänsä päättävien rajoittaa ulosantiaan? Voiko itsemurhasta ja sen syistä edes kirjoittaa niin, ettei lukijalle koituisi liian suurta pahaa oloa?

Tässä postauksessa mainitun blogin teksti on jo poistettu.

uutuuden tuomaa huumaa

2009-03-17T19:30:00.002+02:00

20 blogitekstin jälkeen olen yhä aloittelija "bloggaajana" (jostain syystä tuntuu, että oikea bloggaaja ei naputtele tekstiä mielipiteistään koskien blogeja vaan tekstit olisivat jotenkin... hohdokkaampia ja sisältörikkaampia, joten en oikeastaan osaa ajatella "et hei! mäkin niin kuin bloggaan!") mutta jotain alun jälkeen on kuitenkin muuttunut.

Vuosia sitten kirjoitin livejournalin puolella vain kavereille näkyviä postauksia omasta elämästäni, pohdinnoistani ja ylipäätään sen hetkisistä tärkeistä asioista. "Julkisen päiväkirjan" kirjoittaminen oli ihan uutta ja sen verran jännittävää, etten tahtonut sentään kaikkien tuntemattomien voivan niitä lukea. Niin eksoottista ja uutta kuin livejournaliin kirjoittaminen olikin, en enää muista niitä sen aikaisia tuntemuksia enkä syitä journalin aloittamiseen. En todellakaan muista, miksi aloitin kirjoittamisen, miten löysin livejournaliin ja miltä ensimmäiset postaukset ja kommentit tuntuivat. En myöskään muista päivitystahtiani (tosin se olisi helposti tarkistettavissa, mutta pelkän muistin varassa en kykenisi sitä selvittämään) enkä kirjoittamisen työläyttä/helpoutta tms. Ylipäätään vanhoja juttujani lukiessa tuntuu hankalalta eläytyä siihen tilanteeseen, jolloin noita kirjoituksia naputtelin.

Onkin ollut ihan mielenkiintoista aloitella taas blogia ja seurata kehitystä. Ensimmäiset kommentit ovat edelleen hyvässä muistissa, luin ne useaan kertaan ja klikkailin innoissani kommentoijien profiileihin. Jokainen kommentti tuntui spesiaalilta, jännitti avata kommenttiboksi ja katsoa, millä mielellä kirjoittaja on. Blogin hallintopaneelista oli helppoa tarkastaa saapuneet kommentit, niin helposti muistin, kuinka monta kommenttia kussakin postauksessa oli, kun niihin viimeksi vastasin.

20 postauksen jälkeen uusien kommenttien huomaaminen on työläämpää vanhempien postausten joukosta. Alusta asti kommentit ovat tulleet myös sähköpostiini, joten ihan kaikki tulevat luetuiksi ja suurin osa vastatuiksi, mutta vastattaessa on välillä hankaluuksia muistaa, mihin kaikkiin postauksiin olikaan tullut vastaamattomia kommentteja. No, tämä on vielä pientä ja ymmärrettävää. Sen sijaan on kurjaa huomata, miten lukijoiden lisääntyminen on muodostunut automaattiseksi oletukseksi ja lukijat pelkäksi lukumääräksi.

Kun alussa Blogilistan kautta ilmestyi ryppäinä tilaajia, olin innoissani pohtimassa, miten monta erillistä, yksilöllistä ja ainutlaatuista ihmistä on kiinnostunut juuri minun blogistani. Tuntui hurjalta ne 8 tilaajaa, niin monta sormea, niin monta persoonaa, niin monta selkeää lukijaa. Useamman kymmenen lukijan jälkeen on todella kurjaa huomata, että lukijoiden lisääntymiseen turtuu. Jos yön aikana on tullut 4 lukijaa lisää, se tuntuu pieneltä määrältä, ärsyttää ja mietin, onko tässä blogini laskusuunta. Ovatko kaikki aiheesta kiinnostuneet jo löytäneet tänne ja tilaajien määrä hiljalleen tasaantuu tiettyyn lukuun?

Tämän blogin aloitin ihan pohjalta. En kertonut blogista kenellekään, en mainostanut muualla kuin Blogilistalla, joten pidin itseäni melkoisen harmaana varpusena. Juuri sellaisena uutena seinäruusuna, joka on helppo ohittaa, ja joka ei eroa muusta massasta mitenkään edukseen. Siksi lukijoiden ilmaantuminen tuntuikin niin uskomattomalta. Sitä suuremmalla syyllä myös tuntuu kurjalta näin aikaisessa vaiheessa turtua lukijamääriin. Kurjalta tuntuu myös se, että tilaajien lähestyessä jo paria sataa, en osaa iloita siitä yhdestä persoonasta, joka on lukijajoukkoon liittynyt. Uudet tilaajat kun vain... sulautuvat massaan, lisäävät lukumäärää. Hyvistä aikeistani huolimatta selkeä numeroiden kasvu ilostuttaa ja on hankala muistaa, miten monta oikeaa ihmistä siihen lukumäärään sisältyy. Ehkä luvut menevät liian vaikeiksi kokea konkreettisesti? Yhtä kaikki, onneksi alun suhtautuminen kommentoijiin (ei se määrä vaan se yksilöllisyys) ei ole muuttunut. Edelleen kommentit ilahduttavat suunnattomasti siksi, että se tuo lukijat selkeämmin esille, pois pelkistä numeroista.

On hankala ottaa blogiesimerkkejä siitä, kuinka moni bloggaaja ilahtuu uusista tilaajista ja kuinka moni ei ilahdu.:) Pikemminkin olisi mielenkiintoista kuulla niitä tarinoita pidempään bloganneilta. Muistavatko he vielä blogin alkutaipaleen fiilikset, onko uusien lukijoiden kasvu yhä samaa iloa tms. tuottavaa ja ilahduttaako uusi kommentoija yhä vieläkin? Onko bloggaus tuonut jotain odottamatonta ja yllättävää? Ja kuinka paljon ajatukset bloggaamisesta ovat muuttuneet alkuajoista?

Kun moni bloggaaja päivittää jopa useamman kerran viikossa, on helppoa mennä eteenpäin rivakasti ja olla huomaamatta niitä yksittäisiä pieniä ihmisiä, jotka jättävät sen ensimmäisen kommenttinsa "Ihq hame!<3".>

tunniste: valitusta

2009-03-14T18:54:00.004+02:00

Omassa blogissani en kikkaile tunnisteilla. Koin sen turhan vaikeaksi, kun aihepiiri on kuitenkin kovin suppea. Ei olisi mielekästä kategorisoida postauksia vaikkapa tekstissä vilahtelevien blogien mukaan, sen verran useampia blogiesimerkkejä pyrin kuitenkin linkittämään. Olisi myös ollut hankalaa alussa jaotella tekstejä tunnisteisiin kuten "mielipiteet", "pohdinnat", "valitukset", "kritiikki" jne., koska ne olisivat olleet hankalasti toisistaan eroteltavia ja melkoisen turhan oloisia. Mikään ei kuitenkaan estä odottamasta muilta sitä, mihin ei itse ole vaivautunut.;)

Uusiin blogeihin tutustumista hankaloittavat puuttuvat tunnisteet. Se, että kyseessä on muotiblogi, ei kerro uudelle lukijalle (lue: minulle!) sitä, löytyykö joukosta myös jotain kiinnostavaa: kosmetiikkajuttuja. Meikkifriikkinä hyvät kosmetiikkapostaukset auttavat klikkailemaan blogiin useamminkin ja ehkä lopulta koukuttamaan. Muodista en niinkään välitä, meikeistä sitäkin enemmän. Lukulistaltani löytyy joukko neutraaleja muotiblogeja, joissa kuitenkin silloin tällöin vilahtelee jotain meikeistä. Kivaa! Sattumanvaraisuus onkin se, joka vetää puoleensä. Meikkipostaukset silloin tällöin pitävät mielen virkeänä ja vastaanottavaisena.

Ilman tunnisteita on kuitenkin hankalampi luoda mielikuva uudesta blogista. Kun ei voi tietää tarkalleen mitkä aiheet blogissa esiintyvät useimmin (jotka selviävät helposti tunnisteista), on liian helppoa klikata itsensä pois ja unohtaa koko visiitti. Monissa blogeissa on toki haku-mahdollisuus, mutta sen käyttö on melkoista hakuammuntaa. Jos aikaa on, kokeilen tyypillisimpiä sanoja, kuten "ripsiväri" ja "meikki", mutta ei ole niinkään varmaan, löytyisikö kosmetiikasta hurjasti postauksia joillain muilla hakusanoilla.

Moni käyttää jo tunnisteita, mutta liian usein tulee vastaan niitä muoti-elämä-lifestyle-meikki -blogeja, joissa etusivun perusteella aihepiiri on laaja, mutta tunnisteita ei ole käytetty. Kivat niille alkuaikojen lukijoille, jotka tietävät jo, mitä blogilta voi odottaa, mutta ihan meitä muita kulkijoita varten olisi kiva klikkailla tunnisteiden avulla ne mielenkiintoisimmat aiheet esiin ja päättää sitten, jatkaako lukemista. Lukija sinne tai tänne ei varmaan hetkauta kovinkaan monia bloggaajia, mutta kun luulen, että meitä tunnisteita kaipaavia löytyisi useampikin...

tylsät blogittaret

2009-03-13T09:58:00.002+02:00

Olipa kerran pieni ja suloinen Pupu-tyttö. Se asusteli värikylläisessä ja aurinkoisessa Pupumaassa ja rakasti laulamista ja pilvilinnojen maalailua. Pupun tunnisti pirteistä väreistä, herttaisuudesta ja iloisesta virneestä, eikä sen hyppelyä ja tanssahtelua voinut katsella puhkeamatta itsekin hymyyn. Niin hulvattoman elämäniloinen tuo pieni vekkuli oli! Pitkän talven jälkeen jokin kuitenkin muuttui. Pupumaa oli entisensä; värikäs ja valoisa. Pupu pukeutui edelleen kirkkaisiin väreihin ja hempeisiin pastelleihin. Pupun suupielissä leikitteli yhä hymy ja askeleetkin olivat yhtä reippaat kuin aina ennenkin. Sen sijaan laulua, naurua ja iloista hassuttelua ei näkynyt. Ei riemua, ei lapsenomaista iloa. Pupusta oli tullut aikuinen.

Kun selailen lemppareideni päivityksiä, hyppään yleensä suoraan kulloinkin suosikkina olevan blogin postaukseen, vaikka mielenkiintoisempiakin aiheita olisi muiden blogien puolella. Pupulandia on kuulunut niihin ensimmäisiin käyntikohteisiin, ei niinkään tyylin vuoksi vaan tekstin ihanan raikkauden ja bloggaajan hurjan mukavan persoonan vuoksi. Pupulandia on ollut ihana ja piristävä aloitus blogisurffailulle. Aiemmin.

Nykyisin siirryn suosiolla vaikkapa ensimmäiseen lukemattomaan blogiin tai valkkailen lukutahdin otsikoiden perusteella. Pari lemppariblogiani voi olla yhä tsekkauslistan kärjessä, mutta siihen kaartiin Pupulandia ei ole vähään aikaan kuulunut. Miksiköhän?

Viime aikoina blogini suhteen on vaivannut inspiraation puute. Ei ole ollut juurikaan mitään mielessä, mistä ylipäätään kirjoittaisin. Blogien postaukset ovat tuntuneet sulautuvan samaan harmaaseen massaan, eikä niiden selailun jälkeen ole jäänyt juuri mitään päähän. Tylsää, neutraalia, masentavaa. Luulin jo, että kevätmasis se siellä vain kolkuttelee ja mielenpäällä on niin paljon muuta pohdittavaa, ettei bloggailu ole tuonut totutunlaisia fiiliksiä. Onneksi sentään ei, neutraalit postaukset näyttivätkin majailevan vain uusimpien päivitysten puolella. Koska olen suhteellisen tuore Pupulandian lukukaartilainen, on blogin alkuajoilta paljonkin postauksia, joita en ole koskaan edes vilkaissut. Summittainen risteily edestakas vuoden parin takaisten postausten välillä saikin aikaan iloisia hykertelyjä ja tervetullutta piristystä opiskelujen keskelle.

Pupulandian tyylisuunta tuntuu kokeneen hieman muutoksia. Tekstistä on tullut asiallisempaa ja neutraalimpaa, vaikka se tuttu pirteä sävy onkin yhä tallella. Tekstin iloisuus ja hassuttelu näyttää vain kadonneen. Missä ovat ne ihanan pirtsakat ja aurinkoiset postaukset, joita tämänkin kaamoksen selättämiseen kaivattaisiin? Onko Pupulandia jo "kasvanut aikuiseksi" ja unohtanut sen ihanan tyttömäisen hömpän, joka on varmaan moniin muihinkin vedonnut? Missä ne ihanat otsikoinnit, jotka pistivät tämän tytön huulet korvia kohti?

Suuntien muutokset huomaa helpoimmin räikeimmistä esimerkeistä. Vaikka muidenkin blogien puolella on ollut kyllästymisen merkkejä (harvempi päivitystahti/innottomat postaukset/kommentteihin vastaamisen venyminen jne.), on Pupulandian neutraalimpi ote noussut selkeimmin esille. Tyyliltään Pupulandia on pitkään erottunut muista blogeista edukseen juurikin sen sympaattisuuden ja viattomuuden vuoksi. On harmi, jos suunta jatkuu ja Pupulandiasta katoaa se loppukin herttaisuus ja muista poikkeava iloinen elämänasenne.

parasta on kuvat ja nekin on liian outoja

2009-03-11T10:06:00.001+02:00

"Analysoi muakin hei jooko pliis? :) Pistä joku oikein kova satsi, että kaikki kiinnostuvat ottamaan selvää mikä olen olevinani ^^ Mulla on kans iso nenä, ehkä keksit tempaista siitä jonkun kypsän ja valistuneen luonneanalyysin :)" [nimimerkki Idhren]

Usutuksesta ärsyyntyneenä teen harvoin mitään. Härnäily ja lietsonta toki toimivat joskus, mutta lähinnä silloin kun osutaan arkaan paikkaan, tekee mieli todistaa jotain tai antaa samalla mitalla takaisin. Idhrenin blogissa, Heijastuspinnassa, vierailtuani en nähnyt siellä kerrassaan mitään mainitsemisen arvoista. Teksteillä oli jo varmaankin melkoisen vakiintunut lukijakunta, postauksiin oli ulkopuolisena hankala kaivautua, eikä blogissa ollut mitään koukuttavaa, joka olisi saanut seuraamaan. Kouluarvosanoilla 8-9 tuntumassa, hyvää ja erittäin siistiä jälkeä muttei erityisen mieleenpainuvaa tai loisteliasta.

Koska Idhren kuitenkin ponnahtaa esille silloin tällöin miekka tanassa valmiina puolustamaan niin omaa kuin kanssabloggareidenkin kunniaa, mielenkiintoni heräsi. Idhren vaikutti kuin Astrid Lindgrenin satukirjoista ponnahtaneelta metsän asukilta. Rohkealta, omapäiseltä ja hurjalta. Ne muutamat muut kommentit, joita Idhren ylläolevan lainauksen lisäksi on jättänyt blogiini, ovat olleet melko monitulkintaisia. Ensimmäinen lukukerta on ärsyttänyt ja on tehnyt mieli sivaltaa jotain ilkeää takaisin. Toisen ja kolmannen lukukerran jälkeen onkin ilmennyt, että kommentit on voinut ottaa myös ihan positiivisesti, vailla sarkasmin häivääkään. Kiehtova kirjoittaja.

Vaikka Idhrenillä onkin painavia mielipiteitä ja rohkeutta juoksennella ympäriinsä niitä toitottamassa oman bloginsa ohella, on Heijastuspinta silti jäänyt melko mitään sanomattomaksi. Ehkä pitäisin blogista, jos tutustuisin siihen kunnolla ja seuraisin aktiivisesti pidempään. Ehkä en. Taidan kuitenkin lukea jo niin monta muuta blogia, joista saan jotain irtikin, vaivautuakseni Idhrenin lukijakunnaksi. Edes huvinvuoksi.

Syy, miksi olen edes vilkaissut muutamaa kertaa enempää Heijastuspinnan puolelle, on yhdessä postauksessa mainittu anonyymin kommentti. Kuulemma Idhrenin kuvista joku löytää peniksiäkin. Kivaa! Kun joku mollaa, tahtoo tietää, miten asia todellisuudessa on. Minäkin tahdon tutustua Idhrenin poseerauksiin ja löytää niitä salattuja ruumiinosia. Pullottavat housut eivät kuitenkaan niinkään iskeneet silmään kuin itse kuvien asennot. Omaperäistä, outoa, radikaalia? Ehkä, itseäni lähinnä huvittaa ja ihmetyttää. Toivottavasti asennoilla ei ole sen kummempaa sanomaa, jos niin ainakin tältä tirkistelijältä on mennyt ohi. Ja kovaa.

Viestinnän opiskelijalta odottaa tekstiltä paljon. Onkin jännää, miten runsaan tekstin ja selkeiden mielipideilmaisujen sijasta kuvien sisältö viekin kaiken huomion. No, on kuvakin viestintää, mutta kuvitukselta odottaa silloin jotain... sanomaa. Tämän blogin jälkeen ainakin tiedän, miltä vaatteet näyttävät myös asennoissa, joihin harva meistä arkisin taipuu. Tyyliä? Ehkä. Itse kuitenkin jättäisin selaamatta läpi samanlaiset kuvat muotilehdissä.

Lopuksi, Idhren on vaihtanut nimimerkkinsä Mariaksi ja esiintyy tätä nykyä reteästi koko omalla nimellään. Tässä postauksessa puhun silti Idhrenistä, on se sen verran erikoinen, tarttuva ja tunnistettava nimimerkki. Kiehtovinta on katsella, muuttuvatko Heijastuspinnan postaukset tämän muutoksen jälkeen. Onko teksteissä ja mielipiteissä yhä särmää ja ovatko postaukset kuvineen vieläkin mielipiteitä jakavia? Potentiaaliset työnantajat jne. eksyvät helpommin blogiin koko nimen perusteella, joten sinällään tyylinmuutos myös bloggauksen suhteen ei välttämättä yllättäisi. Saas nähdä.

muun muassa merkitysten muodoista

2009-03-10T11:14:00.002+02:00

[Tämäpä oli jännä juttu. Yön aikana tilaajien määrä ensimmäistä kertaa väheni, heippa sitten niille kymmenelle! Liekö aiemmalla otsikolla asiaa? No, en ole kuitenkaan ihan heti kuoppaamassa blogia.:)]

Useimmilla blogin teksti on aika perussettiä. Asiallista ja tylsää. Bloggaajien kirjoitustyylejä ei välttämättä erottaisi toisistaan kun niitä katselisi vierekkäin. Löytyy kuitenkin myös niitä, jotka kikkailevat virkkeillään ja joiden tekstit jäävät mieleen. Ei kuitenkaan aina positiivisesti.

Ei ole kovin hedelmällistä urputtaa oikeinkirjoituksesta, ainakaan näillä taidoilla. Nimimerkin Song for lovers mukaan ei "suoltamani teksti mitenkään korkealentoista ollut tai edes kokonaan kieliopillisesti oikein". Aivan, narahdin jo. Etenkin yhdyssanojen muodostelu ei ole niin itsestään (väli?) selvää, ja se pilkutus... ikuinen murheenkryynini.

Oikeinkirjoitusta mielekkäämpää on tarttua itse tekstiin ja siihen, miten se on muodostettu. Jollei räikeitä oikeinkirjoitusvirheitä ole tuhottomasti, tekstiin onkin mukava paneutua ja heittäytyä sen imuun. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Yksi ärsyttävimmistä tavoista ilmaista itseään on metaforien viljely.

Teksti tökkii ja lukeminen on silloin kuin jeepillä ajelu kuoppaisilla kaduilla. Töks, töks, töks. Lukemisen sujuvuus kärsii, kuin täytyisi saalistella iilimatoja rantavedestä. Usein metaforat vielä ymmärretään toisin, kuin mitä kirjoittaja alunperin haki niillä takaa. Kun näitä viittauksia vielä esiintyy yhtä usein kuin aurinkolaseja kesäisin, ne vievät kaiken huomion ja se tekstin ydinsanoma jää helposti huomiotta. Kuka tätä keinoa sitten käyttää? No ainakin mangolisa, jälleen kerran uusiutuneen nimen takaa, Disturbed by Fashion -blogista.

Asiatekstin yleisyydestä johtuen onkin helppo erottautua tekstin kautta. Kun tekstiä joutuu lukemaan kerta kerran jälleen yhä uudelleen, blogi jää ainakin mieleen. Kauneudehoito -linkityksen alla Kullanmuru onnistui tässä melkoisen hyvin. Uusiin blogeihin törmätessäni tsekkaan yleensä heti mahdolliset meikkipostaukset, kuten tässäkin tapauksessa. Postauksia oli lukuhetkellä 19, eivätkä kaikki postaukset niiden joukosta edes kiinnostaneet, mutta silti sain vietettyä tekstien parissa yllättävän kauan aikaa. Miksi?

"Kyllä minä paheksun hieman myös sitä, mutta joskus tuntuu, että näitä kuluneita kynsiä näkyy vain paljon enemmän kuin siistejä yksivärisiä, niin miksei se voi olla muoti, vai onko se vain pakkopulla mikä pitää kestää ja juosta kotiin siivoamaan tämä häpeä äkkiä pois?"

Tekstinpätkä kertoo oletettavasti kuluneesta kynsilakasta ja sen epämuodikkuudesta. Lause muodostui lempparikseni sen yllättävän lauserakenteen ja sanavalintojen vuoksi. Prima! Myös muista postauksista löytyi uskomattomia helmiä, suosittelen tutustumista. Ah, mitä viihdettä!

hyvästit

2009-03-09T12:45:00.005+02:00

Se oli sitten siinä. Blogi loppuu ja kirjoittaja katoaa. On tullut aika hyvästellä. Hyvästi siis ja Jumalan siunausta!

On olemassa blogeja. Sellaisiakin, joiden tietää olevan projektiblogeja. Jos koukkuunnut, saat varautua siihen, että blogi loppuu kun projekti saadaan päätökseen. Kun moni tsekkailee sähköpostejaan, uutissivuja ja keskustelupalstoja, minä katsastan myös blogipäivityksiä. Siitä on tullut päivittäinen tapa. Mutta mitäs sitten kun suosikkiblogeja ei enää olekaan? Niitä blogeja, jotka saivat ravintonsa projektista ja kuolivat lopulta?

Aiemmissa postauksissani olen maininnut kolme projektiblogia, joista kahta seurasin pitkään ja jotka kuopattiin jo. Teppo M sai turinansa 100 naisen kaatamisesta vuoden aikana näemmä päätökseen, eikä blogilla ollut enää elinaikaa. Ehkä kirjoittaja suolsi viimeisetkin teoriantynkänsä ulos eikä pystynyt enää antamaan yhtään mitään. Ei uusia havaintoja naissukupuolesta tai edes näppäriä teorioita evoluutiosta, saalistuksesta tai muusta kiehtovasta. Turhaan haikailen, blogin jatkaminen saattaisi osoittaa mietteeni vain todeksi ja jättää kitkerän maun suuhun.

Myös Karinin (Ne teki siitä) rumaa rakkautta -projektiblogi päättyi, kun kaikki oli jo sanottu. Kun tapahtumissa oltiin jo päästy tähän päivään eikä mitään jatkoa ollut luvassa. Se siitä sitten. Kiitos, oli kiva lukea. Niin paljon kuin pidinkin tästä kiehtovasta aiheesta (vankilaelämää, rakkautta, draamaa, ihmiskohtaloita), lopun pitkät tauot postauksissa saivat unohtamaan viimeisimmät käänteet ja postauksia ahmi niitä sen tarkemmin miettimättä. Maku meni, mutta onneksi kaksi viimeisintä postausta saivat lähes kyynelehtimään ja järkyttyneeseen tilaan; tässäkö tämä sitten oli?

Vaikka tietäisi, että blogi on projektiblogi ja päätyy ennemmin tai myöhemmin, on silti surullista nähdä lähtölaskentaa. Uusin tulokkaani, ja kolmas mainitsemani, on Ostolakossa -blogi, joka onneksi on vasta aluillaan ja vietämme ehkä vielä pitkän taipaleen yhdessä. Onhan toki mahdollista, että blogi jatkuu aina vain ja aihepiiri ehkä laajentuu, muuttuu ja lopulta käsittää vaikkapa koko bloggaajan elämän kuten monille muotiblogeille on käynyt. No, voimme vain arvailla ja siirtyä lähtölaskennan jo aloittaneeseen blogikumppaniini, Solutovereihin.

Kolmen, lääkäriopiskelijoiksikin arveltujen, korkeakouluopiskelijoiden naputtelemaa tekstiä yhteisasumisesta neljännen kämppiksen kanssa on ollut viihdyttävää ja kiehtovaa lukea. Kuten 100 naista ja (Ne teki siitä) rumaa rakkautta -blogeissakin se tietty tarinallisuus on koukuttanut. Tahdon lukea tarinoita ja pystyä eläytymään. Tahdon uudenlaista tekstiä ja aikuisten satuja. Tosielämästä. Solutoverien mainio teksti, konkreettiset kuvat ja jutun utopistisuus (voiko tuollaista tapahtua oikeasti?) kiehtoivat lukijana ja saivat palaamaan yhä uudelleen juttujen ääreen. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, tai ainakin Solutoverien osalta. Viimeiset päivitykset ovat tuloillaan ja sitten... pam? Blogi sammaloituu ja kirjoittajat katoavat. On surullista heittää jäähyväiset, niin tutuilta kun pojat jo tuntuvat.

Projektiblogien loppuminen saa pahaa mieltä ja jättää lukemattomia kysymyksiä. Tahtoisin tietää, mitä se Teppo M tätä nykyä tekee ja miten avoimeksi jätettyjen asioiden kanssa kävi. Karinin elämään olisi myös mukava kurkistaa puhumattakaan Solutovereista. Tahtoisin enemmän tietoa kirjoittajista, parempaa käsitystä pojista. Kun blogin loppuminen voi vihlaista neulan lailla, kannattaako projektiblogeihin edes koukuttua enää?

Ehkä. Vaikka irti päästäminen kirpaiseekin, voi seuraava projektiblogi antaa vielä enemmän kuin edeltäjänsä. Lopultakin unelmoin siitä muotiblogien uudesta projektisukupolvesta. Siitä, että tukevasti pystyssä olevien blogien rinnalle tulisi projektiblogeja uusilla konsepteilla. Miltä kuulostaisi seurata pikkukaupungin seinäruusun matkaa muodin huipulle? Kokea myötähäpeää vaatevalinnoista ja tsempata oman tyylin luomisessa. Tutustua alkumetreiltä asti sympaattiseen tavikseen ja kirota projektin loppuessa sitä pinnallista, inhottavaa tyttöä, joka jättää lukijat ja katoaa blogimaailmasta. Matka juntista tyylikuningattareksi. Ah.:)

muoks. Postauksen naputtelun jälkeen siirryin lemppariblogieni päivityksiin ja mitäs sieltä tulikaan vastaan...:) "Pitäisikö blogin nimeksi muuttaa "Uutta tyyliä metsästämässä" ja alkaa tehdä uhkarohkeita kokeiluita eri tyyleihin? Viikko hippinä, viikko punkkarina, viikko pissiksenä, viikko kauluspaidoissa jne... :D Vai pitääkö kuopata jo koko blogi, kun se oma tyyli näyttäis vahvasti löytyneen?" No, rehellisesti sanoen olen Tyyliä metsästämässä -blogin lukijoista ehkä sen verran uusi, että olen koko luku-urani pitänyt Tuhlauksen tyyliä jo ihan vakiintuneena.;)

itsekeskeistä pohdintaa

2009-03-05T16:19:00.002+02:00

"Me fanit rakastamme tuota itserakkautta etäältä, vaikka oikeassa elämässä Madonnan luoma itsekeskeinen hahmo ei varmastikaan olisi ystävämme." (Trendi 3/09, s.51)

Nyt kyllä hämmentää. Satasen tilaajamäärä (Blogilistalla) paukahti rikki ja bloggerinkin kautta on pari jo ryhtynyt lukijaksi. Muutama on maininnut liian ilkeästä otteesta mutta suloisimmin asian ilmaisi blogitaipaleeni alkupuolella Mungolifen Anna; "muista pitää edes jonkin sorttinen tasapaino positiivisen ja negatiivisen välillä:)". Samaan syssyyn Anna ilmoittautui vapaaehtoiseksi karkeaan luonneanalyysin, joten eiköhän oteta Mungolife esimerkiksi. Ihan luvan kanssa.:)

Blogini ideana ei alunperin ollut asiallisen tekstin suoltoyritys. Vaikka viime aikojen postauksissani onkin näkynyt myös omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, on tekstin tyyli kuitenkin ollut melkoisen... mitäänsanomatonta. Missä ne kurjat, katkerat sanat ja rakentavan ilkeä kritiikki? Missä typerät mielipiteeni, jotka eivät saa tukea mistään konkreettisesta?

Mitä enemmän seuraajia blogini saa, sitä aremmaksi ryhdyn kirjoittamisen suhteen. (Mutta tämä on melkoisen tuttua muillekin! Jopa ihana color me:n ia kirjoitti tuosta vast'ikään.) Ei vaan kehtaa. Säälittävää jo. Jotenkin (omasta vinkkelistäni) laajaksi paisunut lukijajoukko on tuonut paineita siitä, että tulisi yrittää kirjoittaa asiallisesti, kivasti ja ties miten. Kaikki kommentit ovat olleet aivan ihania. On mukava, kun tietää, että tekstejä todella luetaan ja niihin jopa kommentoidaan. Kuitenkin se, että tuodaan esille omia ajatuksia kommenttiboksissa, muuttaa myös omaa tekstiäni. Ei kehtaa suoltaa esiin ihan mitä vain, niin blogini aihepiiriin kuuluvaa kuin olisikin. (Saati että kehtaisin kirjoittaa mitään negatiivista yhdestäkään blogiini kommentoineesta.;) Kommaa siis, niin saatat säästyä!) Pian päädyn taas siihen, että herätän poikaystäväni keskellä yötä ja narisen; "blogi sitä ja blogi tätä". Harmillista, jollen kehtaa kirjoittaa niitä narinoita ihan tänne. Vartavasten perustamaani blogiin. Narinari.

Palataanpa tuohon suloiseen kommenttiin Annalta. Taisin ottaa liiankin hyvin huomioon tasapainon positiivisten ja negatiivisten postausten välillä. Viime aikojen tekstini ovat olleet kuin tylsiä mielipidekirjoituksia ilman sitä... särmää. Toki on hyvä, että miettii vähän sitä ilmaisutapaa, mutta pelkäänpä, että lähden tylsän esseistin rooliin pian. Että kirjoittaisin blogimaailmasta vain typeriä tutkielmia, joiden kirjoittaminenkin haukotuttaa.

Mistä näitä lukijoita sikiää ja mitä he odottavat? Lukijamäärään nähden harmillisen harva jättää kommenttia. Joudun siis vain arvailemaan enemmistön tarkoitusperiä, mutta kuten on huomattu, päätelmäni osuvat hyvin usein oikeaan. Mutu-tuntuma - paras tuntuma.:)

Trendin madonna-vertaus tuli luettua useampaan kertaan. Koska olen typerän omahyväinen, pohdin toki heti asemaani blogimaailman ihailtuna paskanjauhajana. Onko lukijamäärä kasvanut koko ajan siksi, että tältä blogilta odotetaan sitä tietynlaista... omahyväistä itsevarmuutta? Olenko lukijoiden mielestä todellisuudessa liian vittumainen ihminen, jotta puheitani jaksaisi kuunnella, mutta että noin niin kuin kaukaa katsottuna tekstejäni on kiva lukea? Odottavatko tilaajat sitä sivaltavaa tekstiä, joka on samalla niin rehellistä että myös sellaista, ettei henkilöön tekstin takana haluaisi ikinä tutustua?

No, onneksi en ole aatoksineni yksin. Mungolifen puolella on toinen vittumainen henkilö, Anna. Kyseessä ei edes ole yksi loistavista luonneanalyysien tuloksistani, vaan fakta. Anna on niin ilmoittanut, myöntänyt ja useaan kertaan korostanut. Kivaa! Nyt voimmekin tutkia suositumpaa bloggaria kuin minä ja kurkistaa myös kommenttiboksiin.

Annasta tuli heti kovin mukava ja positiivinen kuva. Ensimmäiset kommentit tähän blogiin olivat asiallisia, tsemppaavia ja mukavia. Mungolifea en itse ollut seurannut vaan muutaman kerran vilkaissut. Teksti tökki. Asiaa oli runsaasti, postaukset pitkiä mutta yleisvaikutelma ei oikein iskenyt. Liian sekavaa ja levotonta. Melkein teki mieli pistää sambaa soimaan taustalle postauksiin paneutuessa. Annan käyttämä puhekieli syvensi vaikutelmaa liian sekasortoisesta blogista. Kiitos, luen mielummin suht. kirjakielellä kirjattua haukotuttavan aikuismaista tekstiä.

Mutta niin kuin monesti ennenkin, mielipiteet muuttuvat. Ainakin silloin tällöin ja ehkä vain hitusen. Koska koneella ollessani olen maanisen itsekeskeinen, seurailen yhä uutuuden viehätyksen kanssa Blogilistan Kuumaa listaa ja omaa sijoitustani siinä. Kun ensimmäisen kerran lähenin kymmenen joukkoa, olin lähes shokissa. Nyt paikkani on melkoisen vakiintunut ja heilahtelee säännöllisesti 5.-9. sijojen välillä. Aina Mungolife on kuitenkin edellä. Mikä siinä paikassa oikein kiehtoo ja miksi en kertaakaan ole hypännyt Annan ohi kuumuus listalla?

Vankan lukimäärän saavuttaneilla blogeilla on yksi tökkivä asia, joka voi karkottaa uudet potentiaaliset lukijat. Nimittäin se, että kirjoitetaan selkeästi lukijoille ja annetaan kuva jo syntyneestä piiristä: blogin kirjoittaja + tietty lukijajoukko. Kun postauksissa viitataan edellisiin postauksiin, kirjoitetaan suoraan lukijoille ja annetaan ymmärtää, että asia on tuttu kaikille jo ennestään. (En tahtoisi jälleen kerran ottaa erästä energistä tehopakkausta esimerkikseni, mutta minkäs voit, kun tunnen blogin pitkältä ajalta.;) )"Ainakin vakkaralukijani ovat kuulleet jo kymmeniä kertoja, kuinka allekirjoittaneella on pieni pakkomielle mätsätä tuoksu aina asuun eli tuoksupullon väri johonkin asuni elementtiin.:)" Myös Mungolifessa viitataan ahkerasti ns. itsestään selvyyksiin, jotka uudelle kävijälle ovat kuitenkin vieraita. Se, että kaikki (lukijat) tietävät, että Anna on vaikea ihminen, tuli minulle täytenä yllätyksenä.

Tuntemattomien päivän asu -postaukset eivät uutta lukijaa välttämättä kiinnosta, etenkin jos teksti on höystetty lukijaystävällisillä huomautuksilla; "mulla on tähän sopivana se TopShopin yks rusettihame". Niin mikä? Mungolifesta löytyi kuitenkin myös taattuun pontevaan puhekieliseen tyyliin kirjoitettuja mielipidepostauksia, jotka yllättäen kolahtivatkin. Anna on reipas, Anna kirjoittaa miten lystää. Anna ei arkaile. Toisin kuin minä siis. Anna on rehellisesti vahva ja mielipiteistään kiinnipitävä. Negatiiviset kommentit eivät tunnu hetkauttavan saati muuttavan postauksia lempeämpään ja neutraalimpaan suuntaan. Niin sitä pitää!

Mutta ei se vahvuus ja kovuus kuitenkaan välttämättä ole niitä asioita, jotka saavat fanittamaan ja palaamaan blogiin yhä uudelleen. Kovasta ja vahvasta ulkokuoresta huolimatta postauksista löytyi paljon myös niitä pehmeämpiä, herkempiä kohtia. Kun kommenttiboksissa kehotettiin ihan reilusti anonmyymejäkin pistämään sähköpostia, jotta tutustuttaisiin paremmin, tämä tyttö oli myyty. Ei Mungolifen suosio ehkä olekaan pelkkien vahvojen tekstien, vittumaisen omahyväisyyden ja itsevarmuuden ansiota. Vaan se rehellisyys ja empaattisuus siellä tekstin takana voi koukuttaa niinkin, että Mungolifea ei noin vain ohiteta. Edes sillä Kuumalla listalla.

Tämänkin paatoksen jälkeen olen yhä hämmentynyt. Vahvat bloggaajat voivat menestyä, mutta mukana seuraavat myös ne ärsyyntyneet anonyymit, joiden mielestä kukaan ei saisi olla itsevarma ja tuoda omaa persoonaansa esiin. Ilkeät anonyymit häipyivät aikoja sitten omasta blogistani. Tarkoittaako se sitä, että lukijoiden joukossa on niitä akateemisia, muodista ehkä kiinnostuneita ihmisiä, jotka odottavat asiallista tekstiä blogimaailmasta? Vai kuikuileeko siellä yhä niitä, ehkäpä ilkeämpiäkin ihmisiä kuin minä, jotka tahtoisivat jonkun tykittävän oikein hurjasti ja sekoittavan hieman blogimaailman itsestään selvyyksiä? Vai niitä hiljaisia faneja, jotka ihailevat anonyymiä bloggaajaa, joka joskus ehkä uskaltaa kirjoittaa juuri niin ivallisesti ja sivaltavasti kuin suinkin vain osaa? No, ainakin olen tyytyväinen tähän tekstiin. Kunnon esseisti osaisi lopettaa tekstin oivaltavaan johtopäätökseen ja vakuuttaa lukijat siinä sivussa. Minä taas en ole yhtään sen tietoisempi lukijoiden päämääristä kuin alussakaan. Tiedänpähän vain sen, että jos jostain tarvitsen voimaa kirjoittaa todellisista tuntemuksistani, menen Mungolifeen.

[Kylläpä teksti rönsyilee ja pahasti. Pointti on myös hukassa - kuten aina ennenkin. Yhdestä tämänkin tekstin alkuun panijoista olen vieläkin hieman häkeltynyt. Kommenttibokseissa on esitetty kysymyksiä, minulle!, joissa on kysytty mielipidettä jostakin asiasta. Tuntuu hassulta. Miksi minun mielipiteeni kiinnostaisivat? Olenhan nuori opiskelija enkä mitenkään erityisen tietäväinen tutkija.;) Miksi niin suuri osa haluaa lukea tekstejä, kun kirjoittajakaan ei ole paljastunut auktoriteetiksi, jonka mielipiteillä olisi muita suurempaa arvoa? Miksi blogin pitäjää voidaan nostaa niin suureksi idoliksi, että halutaan seurata, mitä ajatuksia mistäkin aiheesta bloggaajalle herää? Ja mikä tärkeintä, onko minullakin jo ihailijoita?;)]

ernut esiin

2009-03-04T14:43:00.001+02:00

Muotibloggaajien joukossa on ilahduttavan erilaisia persoonia ja taustoiltaan poikkeavia ihmisiä. Tyylitietouttaan jakavien joukosta löytyy niin kemistejä, tiedotusoppilaisia kuin valtsikkalaisiakin. Hämmentävän suuri osa on kuitenkin lukiota pakertavia tai jo yliopistossa opiskelevia. Ehkä erilaisuus onkin pikemminkin pienen piirin sisäistä erilaisuutta?

Syyllistyn Honey Junkien edellisessä postauksessani esittämään niputtamiseen taasen, mutta minkäs teet, kun näkee niputtamisen arvoisia ilmiöitä vähän joka puolella.;) Kun katsotaan muotiblogeja, eroavaisuuksia voi nähdä paljonkin. Tyylit poikkeavat toisistaan, eivätkä sitä välimatkaa kuro kovinkaan umpeen edes silloin tällöin yhteneväiset asusteet. Kun oikein paneutuu blogeihin, jää huomiotta se, mitä blogeissa ei esiinny. Se, että pohjimmiltaan muotibloggaajien pukeutuminen edustaa samaa massaa vain pienen pienillä variaatioilla.

Kiehtovimmat pukeutujat eivät ole mielestäni näitä asusteilla kikkailevia trendineniä. Kun joku näistä bloggaajista kävelisi vastaan kaupungilla, en jäisi katsomaan perään, ellen tunnistaisi bloggaajaksi kasvoista. Vaatteet eivät kuitenkaan eroa keskimäärin muista vastaan tallustelevista, joten todennäköisesti en kiinnittäisi huomiota "onpa iiiiiiiiihanasti pukeutunut". Muotiblogien suunnalla tuntuu olevan yleistä kiinnittää huomiota niihin yksityiskohtiin (upea leikkaus, hurmaava materiaali, ihastuttava röyhelö/pitsi/rusetti...), joita tavallinen tallustaja ei hoksaa nopealla vilkaisulla. Usein ne ihanat yksityiskohdat vaatteissa ja asusteissa, joita hehkutaan, jäävät toissijaisiksi. Ne eivät herätä mielenkiintoa, sillä uskoisin, että niitä söpöjä röyhelöitä löytyy tuhottomasti Henkalta ja Maukalta, eikä tämä nimenomainen yksilö ole mitenkään erityinen. No, en olekaan supermuodikasmateriaalitietoinenasustenörtti.

Keitä sitten kaipaan muotiblogeihin? Keiden tyyleihin ja pukeutumiseen oikeasti tahtoisin paneutua ja oppia enemmän siitä, mistä tyyli rakentuu? No, en kaipaa ainakaan lisää akateemikkoja. Niin söpöhöpösiä kuin suurinosa onkin, on näiden tyyli kuitenkin niin... korkeakoulumaista. Toki söpöt pallohameet ja ballerinat puhvihihaisine paituleineen ovatkin hurmaavia, mutta samalla ne ovat niin tylsiä. En ole kiinnostunut siitä, miten asu saadaan rakennettua ja millaisia korkokenkiä tämän kyseisen asun kanssa voisi myös käyttää.

Halutessani saisin runsaasti vinkkejä ihanaan, raikkaaseen olen-niin-söpö-pieni-opiskelijatyttö -tyyliin. Kosken kuitenkaan ole järin kiinnostunut asusteilla tälläytymisestä, mielenkiintoni suuntautuu persoonallisten pukeutujien "tyylin kulmakiviin" (lainatakseni blogeissa nykyisin kiertävää haastetta). Ernuja, emoja ja ties mitä mangahahmoja esittävät japseja (tai pikemminkin japanilaisia piirroshahmoja?) fanittavat tytöt ovat niitä, joita haluaisi kadulla katsoa kauemminkin. Näiden tyttöjen tyylit ovat harkittuja, muotiblogimaailmasta poikkeavia, erilaisia ja sinänsä kekseliäitä (no, saman tyylin tytsyt saattavat näyttää melkoisen samoilta, mutta koska itse näen verraten harvoin näitä "eläviä animehahmoja", on yhä kiehtovaa katsoa useampaan kertaan vaatteita, asusteita ja koko kokonaisuutta hiuksineen ja meikkeineen).

Keskimäärin nämä tytöt tyllihameineen, sukkahousuineen, converseineen, pitseineen, kerrospukeutumisineen, harkittuine meikkeineen ja uskomattoman laitettuine hiuksineen käyttävät enemmän aikaa tyylinsä suunnittelemiseen, luomiseen ja ylläpitämiseen kuin tavallinen muotibloggaaja. Miksei muotibloggaajien joukosta sitten ole tullut yhtäkään Hello Kityksi pukeutunutta teiniä vastaan? Olisi kiehtovaa tarkastella paremmin sitä, miten asut kasataan, mistä vaatteita ostetaan, miten niitä yhdistellään ja mitä yksityiskohtia asuista toivottaisiin edes löydettävän. Kun voisikin ihan luvan kanssa tuijottaa ja tarkastella, tutkiskella ja ihmetellä. Ja ehkä ymmärtää vähän paremmin tätäkin joukkoa.:)

Ps. En todellakaan ole paneutunut termeihin, joita yritin käyttää kuvaamassa näitä erilaisia nuoria, mutta eiköhän pointti tullut esille.;)

lisää laumasieluja

2009-03-03T13:17:00.003+02:00

Kun törmäsin hetki sitten tutunoloiseen tekstiin, tai pikemminkin postauksen aiheeseen, piti rynnätä omaan blogiini katsomaan viime postaukseni julkaisuajankohtaa. Edellisen massahypetyksen jälkeen olisikin ollut vähemmän mairittelevaa huomata, että itseasiassa käsitteli samaa aihetta heti toisen suht. suositun bloggaajan jälkeen.

Tiistaina aamusta julkaistu "sisarteksti" olikin juuri ja juuri omien pohdintojeni jälkeen julkaistu. Maanantai-iltana naputtelemaani tekstiä muotiblogien "trendeistä" käsitellään myös hieman toisesta vinkkelistä Fashion Feathers -blogin puolella. Ketutuksesta päästyäni voisin siis vinkata, että mikäli aihe yhä kiinnostaa, mangolisalta on tullut enempi esimerkkejä ja vähän konkreettisempiakin. Postauksen kommenttiboksi oli myös ihan mielenkiintoista luettavaa.

Loppuun voisin vielä todeta, että on hämmentävää, miten samankaltaisia postausideoita mangolisan kanssa silloin tällöin esiintyy. Ei ole ihan muutamaan kertaan jääneet ne kerrat, kun postausta vasta suunnitellessani olenkin löytynyt samankaltaista julkaistua tekstiä tämän bloggaajan puolelta. Damn.

lauma talousneroja

2009-03-01T22:38:00.002+02:00

On hankalaa joskus tehdä sitä omaa juttuaan. Kun muotiblogitarjontaa riittää, muiden tekemiset rupeavat vaikuttamaan myös siihen omaan hommaan. Joulun kieppeillä tämä hurmaava muotibloggaajien joukko antautui yksi toisensa jälkeen huutokauppojen imuun, mikä ei sinänsä ollut ehkä kovin fiksu veto. Bloggaaja toisensa jälkeen rupesi kilpailemaan potentiaalisista ostajista joko oman nettikirppiksen tai huuto.netin kautta. Myytävä tavara menisi ehkä paremmin (ja paremmalla hinnalla) kaupaksi, mikäli nettikirppistä tms. ei puuhaisi samaan aikaan muiden suosittujen bloggaajien kanssa. No, ei ollut minun murheeni.

Kun tästäkin villityksestä näytettiin päässeen, pukkasi jo uutta kehiin. Tällä hetkellä näyttäisi vielä olevan loppusuoralla melko monen ostolakko. On niin rattoisaa puikkelehtia blogista blogiin ja lukea sieltä ne samat, kirjoittajalle spesiaalilta tuntuvat sanat ostolakon aloittamisesta. Jos vielä yksikin uusi blogituttavuus aloittaa tämän uniikilta tuntuvan lakon, kirun (:D) ja klikkaan itseni pois enkä palaa takaisin.

Ostolakon idea on kaikissa blogeissa tismalleen sama. Kerrotaan säännöt, postataan katumuksen vallassa kuvia heräteostoksista, ja silloin tällöin tsekataan todellinen kulutus. Hieman variaatioita toki esiintyy, mutta nekin nokkelat konstit näkyvät pian myös uudempien mukaantulijoiden postauksissa. Tylsää, tylsää, tylsää.

Onneksi niitä raikkaita uusia tuulahduksiakin löytyy. Ärsyyntymiskynnyksen ylittävä blogin otsikko Ostolakossa kätkeekin sisälleen upeaa tekstiä, hyviä kuvia ja tuoreen ja valloittavan idean.:) Muiden kitupiikkien tavoin teksti ei keskity niinkään ostosten vähentämiseen vaan jo olemassaolevien tuotteiden kuluttamiseen. Blogissa seurataan kosmetiikkafriikin uskomattoman ihanan ja valtavan kokoelman tuhlaamista. Päästäänkö huulikiilloista koskaan eroon? Loppuvatko luomivärit milloinkaan? Koukussa olen ja pahasti. Siinä missä pyörittelen silmiäni kun joku ostoslakkolainen hairahtuu jälleen kerran rumaan, pikkuiseen kirppislaukkuun loistan Naantalin aurinkona blogin kirjoittajan, Golden girlin, saatua yhden purtilon tyhjäksi. Tätä en tiennyt kaivanneenikaan.:)

urpo anonyymi

2009-02-27T17:28:00.001+02:00

Sain eilen pitkän, asiarikkaan ja koskettavan kommentin nimimerkiltä Song for lovers. Kommentin mukaan "jumitan omassa pikku anonyymissä blogissani, kasvot piilossa laukoen kommentteja ihmisistä, joita en oikeasti tunne". Täytyy myöntää, että pätkä oli oikein osuvasti kirjoitettu. Nimimerkki Nisu puolestaan kirjoitti vähän myöhemmin, että ennen muiden analysoimista kannattaisi minunkin analysoida itseni. Ihan julkisesti.

Tuntuu, että melkein kaikki pitemmän aikaa bloganneet ovat saaneet myös niitä kurjia, ivallisia, loukkaavia kommentteja anonyymeiltä. Koluan melko harvoin toisten kommentteja, mutta niihin uppoutuessa tarttuu liian monta satuttavaa sanaa haaviin. Lähestulkoon aina bloggaaja on tunnistettava ja omalla kuvallaan kirjoittava. Siis helposti haukuttava.

Lemppareihini kuuluva meikkiblogin kirjoittaja postasi pitkään anonyyminä. Kuvissa oli vain rajattuja silmiä, poskia ja huulia. Bloggaaja itse kertoikin, että anonyymiydestä luopuminen ja kokonaisten kasvokuvien postaaminen arvelutti. Kun ensimmäinen tunnistettava kuva sitten ilmestyi, ensimmäisten joukossa joku anonyymi kommentoi "kauhistuneena", että bloggaajan olisi pitänyt varoittaa olevansa miehekäs transu, ennen kuvan laittamista. Kyseessä siis oli nätti, mukava suomalaistyttö.

Aina anonyymiydestä luopuminen ei ole positiivista. Se, että seison sanojeni takana, ei tarkoita sitä, että se pitäisi näyttää esimerkiksi kirjoittamalla omalla kuvalla ja nimellä tai muuten tunnistettavasti. Jos tekstiin sopii esimerkit omasta elämästäni, voin niistä ihan hyvin kirjoittaa. Teksteistä saa huokua kirjoittajan persoonallisuus, aiheesta riippumatta. En kuitenkaan lähde julkaisemaan omia kuviani tai kertomaan nimeäni. Ne eivät ole olennaisia tämän blogin aihepiirin kannalta.

Joskus käy niin, että anonyyminä aloittaneen kirjoittajan postausten kommenteissa ei enää keskitytä olennaiseen. On harmi, että niin moni kuvansa julkaissut joutuukin tappelemaan ulkonäköään pilkkaavien anonyymien kanssa ja se itse tekstien pointti jää huomiotta. Onpa vastaan tullut niitäkin, jotka ovat lopettaneet omia kuvia sisältävän bloginsa ja aloittaneet uudelleen. Kasvottomina, anonyyminä. Jostain syystä koskaan ei ole tullut vastaan omalla kuvalla kirjoittavia, tunnistettavia bloggaajia, jotka pitäisivät anonyymiydestä luopumista jotenkin helpottavana. Hyvänä asiana.

Koska omassa blogissani tahtoisin tekstille suurimman huomion, en näe mitään syytä siihen, miksi luopuisin anonyymiydestä ja ryhtyisin vääntämään kättä epäolennaisesta. Joidenkin mielestä urpoa, mutta miksihän nämäkin kommentoijat kommentoivat kuvatta, anonyymisti?:)

otsikoi tai kuole

2009-02-26T10:54:00.005+02:00

Luvassa paatosta otsikoista ehdalla äikäntuntityylillä!

Aloittakaamme tylsästä teoriaosuudesta, jonka jälkeen voimme jatkaa käytännön esimerkkeihin.

Blogini päätarkoitus oli alunperin olla blogeista ja bloggaajista heränneiden ajatusten purkaamo. Paikka, johon voisin kirjoittaa mielipiteeni ja ajatukseni sellaisinaan kuin ne tunnen. Rehellisesti. Hienostelematta. Sensuroimatta.

Koska aihe nyt sattui olemaan niinkin radikaalin tuntuinen, otin myös sivuprojektin; voisin tutkia blogimaailmaa etnografian (=osallistuvan havainnoinnin) keinoin. Kypsyttelin ideaa yön yli, ennen nukahtamista keksin osuvan otsikon (Pahaa Puhetta) ja hahmottelin aiheita. Vaikka päätarkoituksena olikin iskeä negatiiviset tunteeni kehiin ja kirjoittaa tekstiä, jota voisin suoltaa hyvälle ystävällekin, olin koko ajan varautunut myös sivupointtiini; tutkimiseen.

Mainitsin aiemmin, etten ole mainostanut blogia muiden kommenttibokseihin rustailemalla. En myöskään kertonut blogiprojektistani kenellekään, jottei lukijoita tulisi tuttujen puolelta ja häiritsisi tilastoimista. Ilmoitin blogini Blogilistaan, jonka kautta ajattelin lukijoiden ensisijaisesti suunnistavan. Kuvaustekstiksi jotain, jonka luulisin saavan kiinnostumaan ja sitten odottelemaan löytyykö lukijoita ja saanko ikinä edes kommentin kommenttia.:)

Koska "mainonta" on perustunut vain Blogilistaan, on otsikoilla huomattava merkitys lukijoiden saamisessa. Blogin nimi, kirjoittajan nimi, kuvausteksti ja otsikoiden nimet parhaimmillaan toimivat tehokkaana keinona saada anonyymin uuden kirjoittajan blogiin kävijöitä ja lukijoita ilman muuta mainontaa tai aiempia blogituttuja.

Sivuprojektina olen seuraillut melkoisen ahkerasti Blogilistaa, hihkunut ensimmäisten käyntien, kommenttien ja lopulta tilaajien ilmestyttyä. Sanoisinpa siis, että lukijoiden/kävijöiden määrä on juurikin melkoisen kovasti tehokkaan otsikoinnin ansiota.

Ja sitten kentälle ja tarkastelemaan paria esimerkkiä!

Edellisen postaukseni jälkeen (riettaita sanoja ja muita räävittömyyksiä) Blogilistan kautta tuli hurjasti lisää kävijöitä. Useampi kymmenen, enemmän, mitä muihin postauksiini on keskimäärin tullut. Otsikko oli mitä oli, koska uskoin, että seksiin liittyvä otsikointi saattaisi saada ihmiset liikkeelle. Ja saihan se. Samalla se toimi havainnollistavana esimerkkinä tätä postausta varten.

Se, ettei hyvä, uusi blogi saa kovin paljon lukijoita, voi osaksi olla tylsien otsikointien syytä. Huono otsikko karkottaa pahimmillaan heti. Otsikoinnilla on merkitystä, sillä monen muun tavoin katson itse Blogilistalta itse blogin sivulta sen viimeisimmät otsikot ja niiden perusteella joko menen itse blogiin tai olen menemättä.

Tarkastellaanpa kuvitteellista postausta kasvonaamioiden käytöstä ja muusta puuhastelusta naaman parissa. Jos bloggaajan toiveena olisi lisätä lukijakuntaa, ei neutraali, vaikkakin asiallinen ja fiksu otsikko ehkä ole paras mahdollinen. Hyvään tekstiin ei välttämättä tutustu, jos otsikko saa jo nukahtamisen partaalle. Kumpaan näistä, saman sisällön omaavista otsikoista klikkaisit itsesi?:)

"Ihonhoidon ABC"

vai

"petolinnunperse ja muita naamakriisejä"

Otsikoinnin tärkeyden pitäisi olla tuttua niiltä äikäntunneilta, mutta tuntuu, että sekin on melkoisen unhoon jäänyttä tai sisäistämätöntä. Pane otsikko tärkeyslistalle äläkä nurise pilkutuksesta. Hyvä otsikko kaipaa kaverikseen myös sitä vähintään kelvollista tekstiä, mistä ehkä joskus toiste. Kunhan empiirinen tutkimukseni on elänyt vähän kauemmin.:)

riettaita puheita ja muita räävittömyyksiä

2009-02-25T14:21:00.000+02:00

[Niille, joille sana "seksi" on tabu ja/tai jotka tuntevat itsensä vielä liian nuoriksi käsittelemään aihetta: Täällä ei ole mitään nähtävää.]

Blogin nimeäminen muotiblogiksi on melko harhaanjohtavaa. Useissa blogeissa aihepiiri ulottuu bloggaajan elämään/elämäntyyliin ja postauksissa on paljon juttua myös itse arjesta. Oikeastaan aihepiiri on yllättävän laaja, blogeissa on käsitelty tai edes mainittu hitusen niin biseksuaalisuutta, menkkoja, parisuhteita, mielenterveysjuttuja kuin muita intiimejä vaivojakin muotipohdinnan ohessa. Siis melkein kaikkea "normi"elämään kuuluvia aiheita. Lukuunottamatta seksiä.

Miten seksiä on jo käsitelty postauksissa? Ainakin varovasti, sivulauseissa, pilke silmässä ja kaksimielisen salamyhkäisesti kuten MouMou:

"Minulla on nimittäin treffit! *iik* Eräs varsin komea nuori mies tahtoi välttämättä viedä minut elokuviin - ja vielä myöhäisnäytökseen. Jos ei mitään mullistavaa tapahdu, aion herätä tämän miehen vierestä aamulla."

Kuten lainauksesta käy ilmi, seksin liittäminen tekstiin on lukijan vastuulla. Kirjoitustyyli tuo mielikuvia ja tiettyä kapinallisuutta muuhun muotiblogitekstiin. Annetaan ymmärtää jotain, muttei tarkemmin sanota suoraan. Varovaisuus on valttia. Blogeista löytyy yllättäen myös vähän suorempaa tekstiä sänkyilystä, mutta tyypilliseen tapaan erittäin hienovaraisesti peiteltyinä ja antaen lukijalle mahdollisuuden kaksimieliseen tulkintaan kuten Pupulandian postaus osoittaa.

Jo postauksen otsikointi (Pieni vallankumous sängyssä) antoi ymmärtää jotain muutakin ja itse teksti oli melkoisen monitulkintaista. Yllättävä veto muuten niin herttaisten ja ihastuttavien Pupulandian postausten joukossa, vaikka itse tekstintyyli olikin taattua Pupulandiaa. Seksistä kirjoittaminen ei vain pitäisi olla niin spesiaalia, että joutuisin sitä erikseen hämmästelemään. Kuitenkin omat asenteeni seksistä puhumisen luonnottomuutta vastaan olivat näemmä niinkin voimakkaat, että luin Pupulandian postauksen hieman punastellen; aikooko Jenni todellakin kirjoittaa Siitä? Tätä on kuitenkin kaivattu; niiden aiheiden esille ottoa, joista liian usein vaietaan, olivat ne miten luonnollisia tahansa.

Voiko seksistä edes kirjoittaa asiallisesti ja niin, ettei kirjoittaja vaikuttaisi pervolta ja sairaalta? Seksistä kirjoittaminen nähdään vaikeana, perverssinä, rohkeana ja niin radikaalina. Onko muitakin tapoja murtaa seksistä puhumisen tabua, kuin antaa hienovaraisten vihjausten hämmentää lukijoita näiden esimerkkien tapaan?

Ainoastaan seksiä käsittelevät blogit kuopataan melko nopeasti. Pelkkä seksi blogin aiheena ei tunnu kantavalta idealta. Jännä juttu ottaen huomioon muun seksikäyttäytymisen netissä; novelleja riittää, pornoa imuroidaan ja aikuisviihdesivuja on huomattava määrä. Seksiblogin kannattamattomuus on mielenkiintoista myös kun muistaa, että ihmiset ovat keskimäärin hirvittävän uteliaita toisiaan kohtaan.

Kun aihepiirinä on pelkkä seksi, se ehkä vain lujittaa uskomusta siitä, että seksistä kirjoittaminen on jotenkin luonnotonta, eiväthän pelkkään seksiin perustuvat blogit tunnu menestyvän. Seksistä kirjoittaminen on myös vaikeaa, jos haluaa murtaa rajoja. Teksti voi helposti mennä eroottiseksi novelliksi. Osa osaa kuitenkin välttää sudenkuopat ja kirjoittaa hyvää, pohdiskelevaa tekstiä, jossa pääpointtina tuntuu olevan itsensä tutkiskelu. Loistava uusi blogilöytöni avaa omaa sisintään, valottaa tunteita, menneisyyttä, toiveita, pelkoja ja vähän myös sitä seksuaalisuutta. Nättiä, mukavaa, fiksua ja asiallista tekstiä. Ei seksistä tarvitse tehdä ongelmallista, vaiettua, pahaa ja rivoa.

Seksistä ei tarvitse kirjoittaa, jollei halua. Jos haluaa, löytyy kyllä keinoja kirjoittaa myös nätisti, asiallisesti ja luonnollisesti. En haluaisi lukea yksityiskohtaisia kuvauksia muotiblogeista, kuten ei moni muukaan, mutta seksiä ja seksuaalisuutta voi silti käsitellä sivulauseissa halutessaan ja murtaa myyttiä pahasta seksistä ja pahasta seksuaalisuudesta. Pari muotibloggaajaa onkin jo ylitellyt tässä rajoja.:) On myös hieman hämmentävää, että vieläkin seksuaalinen suuntautuminen aiheuttaa kohua ja tyrmistyneitä lukijoita. Puhumattomuus tekee seksistä tabua ja ylläpitää tiettyjä normeja; kaikki ovat heteroja ja seksi on paheellista.

paha, paha piilomainonta

2009-02-25T00:19:00.004+02:00

Runosuoneni ei juuri nyt laula. Laitetaas silti pikapostaus, kun nyt juuri äsken oivalsin jotain... ei-niin-spesiaalia-mutta-kuitenkin-hitusen-hymyilyttävää

narahdin blogiansaan.:)

Yleensä sitä ei pidä itseä kovinkaan alttiina mainoksille/mainonnalle. Vaikka kosmetiikkafriikki olenkin, harva mainos saa syöksymään ostoksille tai edes testaamaan sitä kaupassa. Sitä turtuu mainontaan eikä yksittäinen mainos erityisemmin jää mieleen, ja hetkellisistä himoista pääsee nopeasti yli. Sitä se on elää median keskellä.

Suoramainontaa vastaan olen siis melko hyvin varustautunut. Tieto siitä, että kaapistoistani oikeastaan löytyy jo kaikki ja vähän ylimääräistäkin, hillitsee kummasti tarttumasta mainonnan syötteihin. Rehellisesti sanottuna en tarvitsisi pariin vuoteen yhtäkään vaatetta tai meikkejä lukuunottamatta voiteita ja puhdistustuotteita. Kuitenkin hairahduin nyt. Vieläpä sellaiseen, mihin en ole erityisemmin koskaan kohdistanut mielenkiintoa.

Minulle on pian tulossa joukko Tigi-purtiloita.:)

Inhoan hiustenlaittoa, vihaan tukanpesupäiviä, en ikinä käytä muotoilutuotteita ja tukkani saa luvan kuivua itsestään asentoon, mihin se itse haluaa. Pian kuitenkin läträilen Tigin shampoiden ja hoitoaineiden kanssa. Miten näin kävi?

Yleensä luen kaiken eteeni tulevan kosmetiikkajutun, ne hiusasiatkin, vaikkei ne sen suuremmin kiinnostakaan. Sillä ainokaisella keskestelupalstalla, jolla käyn, oli ketju Tigistä ja siitä, mistä niitä voi tilata halvalla. Luin silkasta uteliaisuudesta, tuntuvathan ne yltäneen miltei kulttimaineeseen lähinnä ihanien tuoksujensa vuoksi. Kun vielä palstalla tuli ilmi pienet tilauskulut, tämä tyttö lähti tutkimaan nettikaupan valikoimaa. Laaja. Outo. Ihana. Kiehtova.

Tilaus lähti matkaan ja jäin hämmentyneenä pohtimaan, miten päädyin tähän tilanteeseen. En ole aiemmin hairahtunut ko. keskustelupalstan kautta mihinkään, vaikka siellä usein käsitelläänkin kaikkea maan ja taivaan väliltä. Syynä tuskin oli itse palstan ketju.

Selaillessani seuraamieni blogien päivityksiä, Tigi tuli vastaan vähän kaikkialla, ei tosin ihme, moni bloggaajista esitteli viikonloppuna olleen blogimiitin sponssilahjoja, jotka sisälsivät pari Tiginkin tuotetta. Tsekkasin huvikseni parista suosituimmasta blogista haulla postaukset, joissa puhuttaisiin Tigeistä. Niitä löytyikin. Yllättävän monta.

Se, että puolen vuoden sisään blogeissa on käsitelty tiuhaan jotakin asiaa, tekee muistijäljen aivoihin. Tuttua psykologiasta kuten myös se, että muistijälki aktivoituu sopivista vihjeistä ja asia jää paremmin mieleen. Kun puolen vuoden ajan on sivusilmällä nähnyt blogeissa Tigi-piilomainontaa, ei ihme, että viikonlopun Tigi-postausten (vaikkakin Tigit olivatkin erittäin pienessä sivuosassa) lukeminen sai yllättäviä käänteitä minunkin elämässäni.

Tässä sitä nyt ollaan.:) Tigi tuskin sponssaa ketään näistä bloggaajista, mutta onnistui silti kasvattamaan myyntiä edes yhden ihmisen verran. Suoramainonta blogeissa ei välttämättä tepsisi minuun, mutta tällainen, pitkänaikavälin altistuminen lisää hairahtumisen todennäköisyyttä. Kiitos siis tälle blogimiittarijoukolle, joka on esitellyt lahjakassejaan blogeissa, ilman teitä en ehkä olisi matkalla kohti hurmioitunutta hiustenhoitajaa.;)

Itselleni matkaavat Tigin Bed head Superstarin shampoo ja hoitoaine sekä Catwalk Curls Rockista shampoo, hoitoaine ja hair spray, kokemuksia kenelläkään? Ja hei, löytyykö muitakin blogiansaan vajonneita?:D

tasokkuutta peliin

2009-02-22T18:04:00.001+02:00

Kun jokin mediakonserni ottaa suojiinsa bloggarin, on täysin järkevää olettaa, että kirjoittaja on silloin hyvä ja kiinnostava. Olivia-lehden kirjoittajakaartiin liittyy jo muutaman viikon kuluttua Honey Junkie, mikä on varmaan harvalta muotiblogeja selaavalta mennyt ohi. Paras aika vuodesta on pitkään ollut niitä suosituimpia ja luetuimpia blogeja, eikä ihme. Yksi tärkeä syy suosioon löytyy itse tekstistä. Se on kirjoitettu taitavasti ja sujuvasti, mielenkiinto pysyy yllä eikä niitä pahimpia kielikompasteluja oikein tule esille (lukuunottamatta ehkä sitä, että ainakin minä olen kurkkuani myöten täynnä sanaparia "kulahtaneet farkut", jonka luulen löytäväni lähes joka toisesta postauksesta...).

Mutta palataanpa niihin bloggaajiin, jotka ovat jo pesiytyneet suuremmille areenoille. Plazan elleissä on parin vuoden ajan ollut ihan kiinnostavia bloggaajia. Janica kirjoitti aiemmin ihanaa Meikkileikkejä -blogia, joka tosin harmikseni kuopattiin jo viime vuoden puolella. Teppo M niin ikään kolahti analyyttisellä ja oivaltavalla tyylillään, joten rehellisesti sanoen, harvan nykyisen blogin loppuminen koskettaisi samalla tavalla kuin Tepon viimeinen postaus. (Ilokseni tosin joulunalla ilmestyi pari postausta joulusadun merkeissä, vaikkakaan ne eivät enää yltäneet saamaan samaa hurmioitunutta lukufiilistä.)

Näiden lemppareiden poistuttua (joskin elättelen toiveita, että Teposta kuuluisi vielä jotain, nököttäähän blogikin yhä paikoillaan) asetin uudelle tulijalle, Hannalle, melkoisia paineita. Siinä missä tämä tehokaksikko on suoltanut selkeää, hyvää ja mielenkiintoista tekstiä, on Hannan blogi jotain ihan muuta. Puolen vuoden jälkeenkään en tiedä, millä ansioilla Hanna tämän paikan sai...

Esittely ja aiheiden pikainen selaus ehkä tuovat kiinnostavuuden tuntua. Hanna raottaa elämäänsä niin pippaloiden, ravintolalounaiden, kosmetiikan, vaatteiden, treenauksen kuin työhaastatteluidenkin suhteen. Epäselväksi jää, pitäisikö minun tuntea Hanna jo jostain? Hannan ammattia tai työpaikkaa ei kerrota kuten ei myöskään sitä, onko Hanna työtön. Ainakin työnhaku on kovaa mutta Hannalla on varaa personal traineriin ja tasokkaisiin lounaspaikkoihin. Niin ja dieselin farkkuihin. Kaikki tämä selviää hankalasti jaotellun tekstin ja oudosti laitettujen kuvien sekamelskasta. Koska ilotulitusta ei jo esteettisissä seikoissa ole riittävästi, on teksti höystetty ilkeällä sarkasmilla, puhekielen ilmauksilla ja Alfien kanssa harrastetulla hämärällä mailinvaihdolla (?), josta lukija ei saa mitään selvää.

Kaiken tämän hämmennyksen jälkeen ihmettelen, miksi moisesta tekstistä vielä maksetaan... Tietäisin jo moniakin kiinnostavia bloggareita, jotka osaisivat kirjoittaa kiinnostavammin ja paremmin. Niitä, joilla on ne peruspalikat jo kunnossa; selkeä ulosanti ja ajatuksia, joita onnistuu myös ilmentämään tekstissään. Jatkan kuitenkin seurailua ja toivon, että vielä joskus tähänkin tulisi jotain tolkkua.

karvahattu päähän ja pohjoiseen!

2009-02-21T10:57:00.005+02:00

Kaikki tuntevat stereotyypit suomalaisista. Suomi tuntuu olevan muusta maailmasta erillään ja kätkevän sisäänsä oudon, hiljaisen, kiehtovan kansan. Kansan, joka ei oikein sovi muiden maiden muottiin. Kun pysytään ihan Suomen rajojen sisällä, on täälläkin nähtävissä samaa kahtiajakoa. Pohjois-suomalaisia pidetään vähän juntteina, erämaan tolloina ja hiljaisina hissukoina, jotka unohdetaan kun näkyvä toiminta on keskittynyt pääosin Etelä-Suomen suuriin kaupunkeihin. Se, että on kotoisin pohjoisesta, kuten allekirjoittanut, tuntuu olevan huonompi homma.

Seurailin pitkään blogeja niiden alkuperää sen kummemmin pohtimatta. Tuntui itsestään selvältä, että muotiblogimaailma on jotain, joka on juurikin etelässä asuville ominaista. Etelä-Suomessa on kaikkea; enemmän ihmisiä, hurjasti persoonallisia pukeutujia, elämää ja uskallusta erottua joukosta. Lisäksi etelän populalla on enemmän kauppoja ja helpompi mennä shoppailemaan. Osaisin lonkalta heittää parikymmentä muotibloggaajaa, joista yli puolet asuvat pk-seudulla, muutama Tampereella ja pari Turussa. Mahtuu joukkoon myös pari Lahdessa ja Jyväskylässäkin asuvaa, luojan kiitos.

Onkin hurjan mukavaa törmätä pohjoisen tyttöihin myös blogimaailmassa. Niihin, jotka ovat avoimesti sitä, mitä ovat, ja joiden persoonasta usein paistaa peittelemättä lappilaisuus. On ok kirijottaa murretta ja tuua sitä ommaaki asuinpaikkaa vähä esille.:) Blogimaailmassa harmillisen piiloon jääneet Zirconit on juurikin ihana uusi tuulahdus pohjoisesta. Kemiläinen voimistelujoukkue kirjoittaa murteellakin ja tuo reippaasti esiin omaa asuinpaikkaa. Tytöillä on ihania kilpailupukuja, jotka voisivat inspiroida ihan muotibloggaajaväkeäkin.;) Vaikka voimistelujutut eivät kaikkia kiinnostaisikaan, kuvat kisoista ja puvuista saavat ainakin tämän tytsyn haikailemaan paljetein koristelluista, kimaltavista uikkareista kunnon hameosalla.:D Tytöt ovat aivan ihanan sympaattisia ja teksteistä huokuu ihan toisenlainen välittömyys kuin muista blogeista. Tekstien tyyli tuntuu tuoreemmalta ja keveän iloiselta. Tällaista lisää!

Samasta kaupungista kotoisin olevan Amben löysin vasta pari päivää sitten 7 days a week -blogista. Ihana tuttavuus! Ambe kirjoittaa leppoisasti ja saa lukijallekin hyvän fiiliksen.:) Tästä blogista ei löydy sitä samaa kiireen tuntua, minkä saa suosituimpia muotiblogeja kahlaamalla. Lähes poikkeuksetta pk-seutulaisten muotiblogit aiheuttavat pulssin nousua jo lukijallekin, niin kiireiseltä ja tehokkaalta meno usein tuntuu. Ambella on kuitenkin ihana kirjoitustapa, postaukset ovat usein pitkiä, niissä on hurjasti kuvia ja tekstiä on tuotettu pilke silmässä. Aww! Tätä lukiessa harmaaseen päivään tulee pikkaisen valoa ja mieli täyttyy unelmista.

Eikä siinä edes vielä kaikki. Rovaniemeläisen Jennin blogi keikkuu tasaisesti blogilistan luetuimpien joukossa, syystä. Yummy! on kuin etelän kanssasisarensa, meni aikaa edes huomata, että blogin pitäjä todellakin asuu vielä Roissa.:) Kunpa pohjoisen noste jatkuisi, bloggaajien joukkoon olisi mukava saada lisää muitakin, kuin etelän suurien kaupunkien kasvatteja. Silloin tällöin tuntuu liiankin tasapaksulta tekstimössöltä katsoa muotiblogien uusimmat päivitykset; samoja kuvia, samoja asuja, samoissa liikkeissä shoppailua. Olisikohan nyt tilausta kolarilaiselle, pankkikortittomalle ja nettishoppaamattomalle muotibloggarille?:)

Ja hei, Oulu nyt ei enää kuulu Pohjois-Suomeen, mutta silti, missä ovat kaikki oululaiset bloggaajat?

väliaikahuomautuksia ja olemassaolon syvällistä pohdintaa

2009-02-19T13:26:00.005+02:00

Edellisessä postauksessani tulikin hieman esille se, että massasta poikkeavat blogit/kirjoitukset ovat yleensä kaikkein antoisimpia. Siis se, että kirjoittaja uskaltaa olla sitä mieltä kuin sattuu olemaan ja pysyy mielipiteidensä takana. Hieno ohjenuora; älä kirjoita sitä, mitä et tarkoita mutta älä anna enemmistön mielipiteen vaikuttaa kirjoittamiseesi. Kohtuus toki kaikessa, omien mielipiteidensä ilmaiseminenkin pitäisi tapahtua hyvässä hengessä (ainakin kun näin julkisella foorumilla ollaan) ja henkilökohtaisuuksiin menemättä.

Tämä blogi on saanut yllättävän showmaisen vastaanoton.:) Lähtökohtana oli, etten mainosta blogiani juoksemalla kommentoimassa blogista blogiin, vaan kirjoittaisin (toivottavasti) mielenkiintoa herättävän mainostekstin ja seuraisin, millaista liikettä pelkän blogilistan kautta syntyisi. En odottanut kovin kummoista, oletin, että menisi aikaa, ennen kuin ensimmäinen kävijä ilmestyisi ja ne tilaajat... hohhoi, olisiko joku oikeasti kiinnostunut tilaamaan tällaisen vasta-alkajan tekstejä?;)

Ensin tilaajia ilmestyi 1. Olin hämmästynyt, pöyhkeä ja päivitin silmät kiiluvina blogilistan sivuani. Sitten tilaajia olikin yllättäen 8, radikaali toinen postaukseni taisi saada ihmiset a) takajaloille, b) pelkäämään omasta puolestaan tai c) kiinnostumaan. Toki muitakin vaihtoehtoja voisi löytyä, mutta noin karkeasti yleisimpiä syitä eritellen. Tilaajieni määrä nousi parissa tunnissa taas yhteentoista, kun taas tätä postausta kirjoittaessani teitä on jo 14. Se tuntuu hurjalta. Kävijöitäkin blogilistan kautta on melkein 100, enkä ole pitänyt blogiani edes viikkoa. Yllättävää. Mutta kiinnostavaa.

Tästä pääsemmekin miettimään monien kommentoijien tuomaa seikkaa hyvästä blogista. Olen näyttänyt huonoa esimerkkiä näemmä ruotimalla nimellä muutamaa blogia. Kommentoijien joukossa on ollut niitä hassuja anonyymeja, jotka aiheuttavat vilpitöntä mielenkiintoa. Jaksoivatko he kaikki lukea näitä pitkiä postauksiani ennen hurjia, analysoivia kommenttejansa "rekkalesbo!"?;) Vaikka palaute olisikin minulle mitään antamatonta (miten voin olla vähemmän rekkalesbo? olkaa kilttejä ja kertokaa :D), on silti kiva ajatella, että mahdollisesti pari näistä on jopa jaksanut keskittyä tekstiini poimiakseen sieltä kommentteja varten hätkähdyttäviä oivalluksia ("katkera narttu!").

Mutta se näistä muutamasta lollaajasta. Pari anonyymia ja kaikki omalla tilillään kommentoijat ovat antaneet myös vinkkejä, ohjeita ja uusia näkökulmia. Keskeistä näissä kaikissa on ollut se, että henkilökohtaisuuksia tulisi välttää ja muutama on myös ilmaissut ajatuksensa siitä, että tekstiä voisi kirjoittaa myös ilman näitä blogiviittauksia.

Fiksuja kommentteja ja ehdottomasti miettimisen arvoisia. Tuntuu, että blogiparkani on mennyt vähän väärään suuntaan, mutta toivon, että suunta kääntyisi ylöspäin kuitenkin niin, etten joutuisi pyörtämään mielipiteitäni enkä kirjoittaisi lukijoille sitä, mitä he sattuvat odottamaan. Kommenteista tuli ilmi, että blogin pointti on ihan hyvä mutta toteutus kaipaisi hiontaa. Mutta kokeillaan nyt, josko saisin omaa mielipidettäni esille seuraavassa pätkässä ja jatketaan sitten pohdintaa.

"Vau, tein aivan mahtavan löydön eräästä pienestä kosmetiikka putiikista, nimittäin putiikki myy Elizabeth Ardenin tuotteita ja muutamia muita kosmetiikkamerkkejä huomattavasti esim. stockkaa halvemmalla. (En viitsi kertoa paikkaa, sillä jos et asu samalla paikkakunnalla kuin minä et hyödy tiedosta ja jos asut niin varmasti tiedät putiikin.)"

Tekstinpätkä ärsytti jo kauan, ennen kuin aloitin tämän blogin. Se oli osaltaan mielessäni kun hahmottelin aiherajausta blogia perustaessa. Se kertoo aika paljon niistä lähtökohdista, joista ajattelin ponnistaa. Lainauksessa on malliesimerkki siitä, miten paljon lähtökohtien mainitseminen auttaa lukijaa. Tekstiä olisi tarvittu huomattavasti vähemmän, jos kosmemetiikkaputiikki olisi heti mainittu nimeltä, eikä kierrelty ja kaarreltu ja lopulta jopa selitetty miksei sitä viitsitä kirjoittaa.

Faktat ovat aina hyödyllisiä ja mukavia. Esimerkit antavat lisää painoarvoa kirjoitukselle, sillä niillä voi havainnollistaa sitä, mihin oma puhe pohjautuu. Mielestäni oli tärkeää ottaa esimerkkejä mukaan heti blogin alussa, ettei teksti menisi lainauksen tyylisesti siten, että ilmoitan miten asia on, mutten tahdo valaista sitä lisää. On tylsää lukea loistavia postauksia jostain mielenkiintoisesta aiheesta, jossa ei ole linkkiä esimerkiksi blogiin, johon tekstissä kuitenkin viitataan. Tuntuu, että oma teksti saattaa tavoittaa lukijat paremmin, mikäli asiat on konkretisoitu esimerkeillä. Siksi siis pitäisin mielelläni linkitykset kunnossa.

Hyvät esimerkit havainnollistavat ajatusta ja toimivat malleina tukemassa pohdintaa. Omat postaukseni ovat menneet ehkä metsään siinä, että on ollut hankala kirjoittaa asiallisesti ja pitää ne henkilökohtaisuudet poissa. Mutta kun jokin blogi herättää ajatuksia, miksei siitä voisi puhua suoraan eikä kierrellen? En yritä manipuloida tai tuputtaa omia mielipiteitäni vaan on hyvä, jos postauksista heräisi muitakin näkökulmia ja ne myös tuotaisiin esille.;) Kommentit nimittäin muuttavat myös omia ajattelutapojani, ja se taas näkyy mahdollisissa tulevissa postauksissa.

"Vai ilmoitatko kaikille näille henkilöille, jotka otat esille täällä blogissasi, että olet maininnut heidät tekstissäsi?" Lainaus on Nisulta edellisestä postauksestani. Jos julkisesti kerran kirjoittaa, voisi tosiaan miettiä vähän sitä toteutusta, josta jo aluksi puhuin. Pitäisikö ottaa esimerkeiksi vain niitä, jotka ovat henkilökohtaisesti täällä ilmoittautuneet analysoitaviksi?;) Esimerkkeinä siis, ei postauksen päätähtinä.

Vielä tuosta, että kirjoituksistani on tullut aika monelle sellainen mielikuva, että keskittyisin vain haukkumaan yhtä tai useampaa bloggaria, ja se olisi tekstini pointti. Tässä on näemmä vielä harjoittelemista. Ihanteenani ja päämääränäni olisi osata kirjoittaa sellaista tekstiä, joissa muihin blogeihin viittaamiset toimisivat esimerkkeinä, havainnollistamassa asiaa. Postaukset eivät siis rakentuisi bloggareiden varaan, vaan nämä linkitykset olisivat lisämausteena.

Uskokaa tai älkää, mutta ajattelin pitää tämän postauksen ylimääräisenä lisähuomautuksena, sillä blogin aiheena olisi tosiaankin pohtia blogikulttuuria eikä pohdiskella omaa kirjoitustapaa. Koska teitä lukijoita kuitenkin on ainakin se kourallinen, olisi kiva, jos mahdollisimman moni tänne asti lukeneista kommentoisi ja mahdollisesti antaisi lisää rakentavaa palautetta siitä, mihin suuntaan blogia kannattaisi yrittää kehittää.

Blogiesimerkit, hot or not?

rahaa palamaan!

2009-02-18T18:10:00.006+02:00

Muotivirtausten mukana on tylsää mennä. Kun kaikki jauhavat acid wash -farkuista, tekisi mieli kulkea itse prässätyissä, kiiltävän uusissa tasavärisissä farkuissa. Blogeissa kiinnostavimmat tekstit ovat usein niitä vähemmistöjen mielipiteitä, asioita, joita ei ole aiemmin juurikaan käsitelty. Joskus harvoin tekee kuitenkin mieli ryhtyä itsekin hypetykseen, ja puhua siitä mistä muutkin. Tarkastellaanpa siis melko paljon ajatuksia herättäneestä, viime aikojen yhdestä blogeissa käsitellyimmistä asiasta ja umpataan siihen mukaan pohdintaa hieman aiheen ulkopuolelta.

Raha. Moni muotibloggaaja opiskelee ja saattaa tienata siinä sivussa joskus osa-aikatöillä. Korkeakouluopiskelijat saavat opintotukea ja asumislisää reilut neljä ja puolisataa kuussa verojen jälkeen. Soluissa asuviin bloggareihin en ole törmännyt vaan pikemminkin yksin tai poikaystävänsä kanssa asuviin. Jaettu vuokra voi halvimmillaan olla opiskelijakämpässä parinsadan euron kieppeillä kuukaudessa, johon voi jo kuulua niin netti, sähköt kuin vesikin. Jotta saisi nämä tuet, opiskelun pitäisi olla kokopäiväistä (eli vuodessa pitäisi saada tietyn verran opintopisteitä, jotta näyttäisi siltä, että on oikeutettu tukiin). Opiskelu = työ. Palkka = tuet. Jos hyvin käy, laskujen jälkeen voi jäädä käteen jopa se parisataa, mihin voi lisätä mahdolliset muut tulot. Miksi anonyymien tuntuu olevan niin vaikea käsittää sitä, että työllä (eli riittävällä opiskelulla, jotta tuet säilyisivät) saadut rahat voi käyttää haluamallaan tavalla pakollisten menojen jälkeen... Mitä se meille kenellekään kuuluu, mihin omilla ansioilla saadut rahat kuluvat?

No, tämä oli jo melko selvää. Osa osaa käyttää rahansa niin, että ne riittävät sekä pakollisiin menoihin että shoppailuun (esim. asumalla poikaystävänsä kanssa yhdessä ja puolittamalla kulut), osa taas ei. Oma lukunsa ovatkin ne, jotka eivät vielä elä itsenäisesti mutta elävät kuin vanhemmat bloggarisisarensa; ostelemalla mitä huvittaa ja käyttämällä rahaa, miten parhaaksi näkevät. Siitäkin huolimatta, ettei opintotukea vielä nosteta ja vanhemmat kustantavat ne välttämättömyydet (asuminen, ruoka jne.).

Eksyin eilen 17-vuotiaan muotibloggarin postaukseen, jossa kriiseillään siitä, miten rahat riittävät jatkossa lapsilisien loputtua. Kiehtovaa. Kyseessä on ihana Uino, jonka elämä profiilin mukaan pyörii mm. muodin ympärillä. Mielenkiintoista. Uino onkin niitä harvoja alle täysi-ikäisiä, joiden blogeihin olen tutustunut. Taidan olla jo liian kalkkeutunut, mutta postauksen lopussa olo oli aika hämmentynyt. "Voi tuskan hikin oikeesti :/" on tämän bloggarin kurjuuden ilmaus 50 euron kuukausirahalle, jolla pian eletään.

Koska itse tuhlasin rahaa (pikkutöillä ansaittuja, synttäri-/joululahjarahoja jne.) lukioikäisenä oikeastaan vain karkkiin ja lehtiin, mietityttikin, mihin tämänpäivän 17-vuotias tarvitsisi yli kahdeksaakymppiä kuussa. Onneksi Uino tietää, ainakin omalta osaltaan. Meikkivoide kuluu loppuun kuukaudessa, joten se on jo pakollinen meno. Anteeksi? Omani kestää reilusti yli puoli vuotta, mutta ehkä minun ikäiseni jo osaa annostella meikkiä kohtuullisesti. Muita kuluja lukiolaisella aiheuttavat postauksen mukaan hiusväri, korkolaput, alusvaatteet, sukkikset, vaatteet, kengät ja muu shoppailu. Hiusvärin ymmärtää, jos vanhemmat kerran eivät sen suhteen auta, mutta muu menee vähän yli. Korkolaput? On typerä olo, mutta selvitin vasta hetki sitten, mitä ne ovat ja mitä niille pitää tehdä. Vähän helpotti tieto siitä, ettei moni aikuinenkaan ole koskaan joutunut vaihtamaan korkolappuja enkä ole ihan ainoa tietämätön.

No, jos nyt kuitenkin ottaa kontekstin huomioon (kirjoittajana muotibloggaaja), onhan se ehkä ymmärrettävää, että rahaa tarvitaan. Osahan bloggaa pääsääntöisesti esittelemällä uusia hankintoja, eikä siihen pysty ilman tuohta. Tiukkaa tosin tekee tämänkin näkökulman oikeuttaminen...

Aihetta sivuten, muotiblogeja on viime aikoja ostettu isompiin medioihin ja on käyty keskustelua siitä, onko ok, jos tarttuu tarjouksiin ja alkaa hyötyä blogista. Pääosin vastaani on tullut asiallisia kommentteja, mutta myös muutama "uhraan tähän paljon aikaa, vaivaa, verta, hikeä, kyyneleitä, joten on enemmän kuin okei, että minutkin palkitaan tästä sponsoreilla" tyylinen ilmaus on vilahtanut netissä. Eikö sitä blogia pidetäkään siksi, että se on ihan kiva harrastus?:) Pointti on ihan ok, mutta ilmaisua voisi vielä harjoitella, muuten nämä bloggarit kuulostavat valitettavasti siltä, että aloittivat koko bloggaamisen sen toivossa, että ahkeralla yrittämisellä vielä joskus menestyisi. Rahallisesti.

itsekeskeisyys pannassa

2009-02-16T18:16:00.005+02:00

Jälleen MouMou:ta lukiessa yksi pieni tekstinpätkä kiinnitti huomioni niin, että piti palata toistamiseen lukemaan ja ihmettelemään sitä, mikä siinä tuntui niin ristiriitaiselta.

"Ihan teitä varten minä tätä blogia kirjoitan ja teen. "

Pienessä profiilitekstissa MouMou ilmoittaa, että päätyi kirjoittamaan blogia "yrittäessään tarmolla löytää itseään". Blogin pitäminen onkin mainio tapa todella tutustua itseensä, purkaa mieltänsä, nähdä ne kirjoitettuna ja siten selventää ajatuksia ja ehkä jopa oivaltaa jotain uutta. Osa blogin kirjoittajista lähteekin juuri tästä pisteestä; aletaan kirjoittaa julkisesti mutta itselle ja itseä varten. Matkan varrella voi muutama lukijakin ilmestyä, jotka hyvässä tapauksessa kommentoivat tekstiä ja tuovat jopa uusia näkökulmia. Se, mikä itseä hämmentää ja saa neuvottomaksi, voi ulkopuoliselle olla helppoa, itsestään selvää ja nopeasti ratkaistavaa. Vastavuoroisuus on siis plussaa ja yksi bloggaamisen kiehtovimmista asioista.

Nykyisin MouMou kirjoittaa siis lukijoille, mikä tosin on ollut pääteltävissä jo aikoja sitten. Arvonnat, vapaat kysymyspostaukset, haasteet jne. eivät oikein tukisi sitä, ettei huomioisi lukijoidensa määrää. Onkin mielenkiintoista, kuinka paljon postaukset muuttuvat lukijamäärien vuoksi ja kuinka kauaksi blogin alkuperästä oikein päädytään. Auttaako blogi enää MouMouta löytämään sitä ominta itseään vai palveleeko se enemmänkin uteliasta lukijakuntaa?

Yleensä muotiin ja tyyliin liitetään tietty omaan napaan tuijottaminen, itsekeskeisyys. Jopa aloittelevat muotibloggarit kirjoittavat enemmän narsistimaisesti ja omaan peilikuvaansa rakastuneen oloisesti kuin vanhemmat konkarit. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä lukijaystävällisemmäksi homma menee. Enää ei tyydytäkään siihen, että valotetaan omaa elämää ajatellen, että juuri minuun ihmiset tahtovat tutustua. Juuri minun elämäni on niin mielenkiintoista, että ihmiset ryhtyvät seuraamaan blogiani. Onko moni itseään etsiessä blogia aloittanut ihminen nykyisin sinut itsensä kanssa ja niin tasapainoinen, että se oman itsensä tutkiskelu on jo tarpeetonta ja blogia voi jatkaa lukijoiden ehdoilla, lukijakeskeisesti?

Niin tai näin, on mukava purkaa ennakkokäsityksiä. Tällä hetkellä en tiedä montaakaan muotiblogien piirissä olevaa, joka olisi vielä itsensä etsimis -vaiheessa kirjoittamassa. Bloggarit eivät olekaan niin itsekeskeisiä, kuin voisi ajatella, vaan... kuin palveluammattilaisia. Moni ottaa vinkkejä lukijoilta, käyttää rutkasti blogiajastaan lukijoiden kanssa kommunikointiin, toteuttaa pyyntöjä, pahoittelee postaustaukoja ja kirjoittaa siitä, mikä lukijoita kiinnostaa, ei siitä, mistä avautuminen mahdollisesti auttaisi itsensä kanssa sinuiksi tulemisessa. Mukava huomio, ehdottomasti.:)

Ps. Jopa se Sharon, jota edellisessä postauksessani parjasin, on osoittanut lukijaystävällisempää otetta ihan vasta. Kommenteissa näemmä tuotiin ilmi sitä, ettei tytsy kirjoittele mitään, mistä saisi otetta ja mikä pitäisi mielenkiintoa yllä. Monessa postauksessa tyylinä olikin lähinnä ilmoitusluontoisesti lauseita siitä, mitä on tullut tehtyä ja miten asiat ovat. Nyt postauksissa on jopa loogisia kokonaisuuksia ja helpompia virkkeitä lukijoiden "mukaanotosta" puhumattakaan. Tsekkaa tekstinäytteet tästä ja tästä.:)

bloggareiden ulkopuoliset

2009-02-15T20:46:00.007+02:00

Journal-taipaleeni alkoi jo 2004 vuoden loppupuoliskolla ensin livejournalissa, jossa muutama kaverikin kirjoitteli. Parin vuoden jälkeen siirryin vuodatukseen kunnes lopetin kokonaan nettipäiväkirjan pidon ja seurasin vain tuttujeni kirjoituksia. Toissa vuonna eksyin ensin keskustelupalstan kautta seuraamaan (Ne teki siitä) rumaa rakkautta -blogia ja elleistä löysin myös suosikikseni nousseen 100 naista -blogin. Siitä se sitten lähti. Moni kaveri lopetti journaloimisen ja siirryin hiljalleen lukemaan tuntemattomien tekstejä ja löytämään uusia helmiä. Elleistä suosikkeihini nousi myös viime vuoden puolella Adorable Mangolisa`s (nykyisin Fashion Feathers) meikkiblogi kauneussivuilla olleesta esittelystä, ja surffailin sitä kautta myös muihin muoti- ja kauneusaiheisiin sivuihin. Nykyisin seuraan säännöllisesti melkein pariakymmentä blogia, joten moni bloggari tuntuu "melko tutulta".

Näiden vuosien aikana blogeihin koukuttumista on aika suurelta osin edesauttanut se, että bloggarit ovat tuntuneet silti niin kivoilta ja maanläheisiltä ihmisiltä. Kaikki seuraamani bloggarit näyttävät mukavilta, vastailevat suurimmaksi osaksi positiivisesti kommentteihin ja kaikki huomioiden (on ollut tosi kiva nähdä, että niiden suosituimpienkin kirjoittajien joukossa on paljon niitä, jotka kommentoivat jokaiseen saamaansa kommenttiin, vaikka vain yhdelläkin sanalla). Blogin pitäjien joukossa en ole törmännyt epämiellyttäviin ihmisiin, kaikki eivät toki ole ihan uskomattoman kauniita ja tyylikkäitä mutta tekstistä huokuu se mukavuus ja positiivinen asenne. Onkin tuntunut siltä, että koko muotiblogiporukka (ja nämä pari esimerkkiä muista kuin muotiblogeista) on helpostilähestyttäviä ja mukavia ihmisiä ihan luonnossakin, joten ei ole tullut mieleenkään, että toisenlaisiakin bloggareita löytyisi...

Blogilistaa selailemalla eteeni tuli pari kuukautta sitten Sharonin blogi, jonne kurkkasin silkasta mielenkiinnosta. Yllättäen ilmenikin, että blogin pitäjä on "kaikkien tunteman" Lauran kaveri, joka on itselleni tuttu lähinnä siitä, että sai aikoinaan demi.fissä pyöriessäni uskomattoman paljon huomiota muotiketjuissa. Laura oli siis tuttu irc-gallerian nickinä (liekö saanut ensin niin paljon huomiota siksi, että seurusteli jonkun bändin jäsenen kanssa fanien harmiksi?) eikä mitenkään positiivisesti. Laura vaikutti kylmältä, kovalta ja ilkeältä. Sharonin blogiin Laura kirjoitti alkuvuodesta kun Sharon oli lomalla, ja pääsin tutustumaan vähän paremmin itse Lauraan. Tekstien perusteella sain lempeämmän ja mukavamman kuvan mutta kommenttien perusteella Laura on luonnossa vittumainen ja ilkeä. Mitä tästä nyt sitten ajattelisi?

Osittain Lauran takia Sharonin blogi jäi mieleen, vaikkakaan ei edennyt seuraamalleni blogilistalle; vähän tekstiä, ei kovin kiinnostavia kirjoituksia ja muutenkin mitäänsanomattoman oloista jorinaa, kuin Lauran varjoon jäänyt. MouMoun blogissa, jota olen jo kuukausia seurannut aktiivisesti, oli vähän aikaa sitten haastettu myös Sharon blogihaasteeseen. Yllätyin. En olisi uskonut, että MouMou, josta olen muodostanut tosi kivan, positiivisen ja ihanan kuvan, seuraisi tuollaisen helsinkiläisen pimatsun blogia, joka kaveeraa Lauran tapaisen idolin kanssa. Oli ihan pakko tsekata Sharon tarkemmin ja toivoa, että mielikuvat muuttuisivat.

Eivät muuttuneet. Ainakaan parempaan suuntaan. Teksteistä saa käsityksen, että tämä 19-vuotias neitokainen matkustelee ympäri maailmaa, on meikkaaja, laulaja, melkein näyttelijäkin ja ties vaikka valokuvaajakin. Koulutusta ei tietty ole mihinkään. Ei siinä muuten mitään, mutta kun koko kirjoitustyyli ärsyttää, mikä on tosin huomattu kommenteissakin. Tytsy ei vastaile suoriin kysymyksiinkään, jättää osan kommentoijista huomioimatta, vastaa lyhyesti ja tylysti ja on kaikinpuolin muiden seuraamieni bloggareiden vastakohta.

Tympeintä on se, jos Sharonin blogi tulee vielä suositummaksi ja nykyisten suosituimpien bloggareiden seuraamaksi. Laura, joka aloitti juuri oman bloginsa, on jo hyvää vauhtia kipuamassa yhä ylemmäksi blogilistan listoilla, muttei siinä mitään, sillä tyyppi vaikuttaa jo mukavammalta kuin toverinsa. Toivottavasti nämä nykyiset mukavat suosikkini pysyisivät omissa mukavissa piireissään eivätkä liittyisi näiden kahden ulkopuolisen muodostamaan yhteisöön turmeltumaan. Sharon ja Laura ovat vähän liikaa näille muille pehmeässä maailmassa asuville taviksille, jotka jaksavat ilahduttaa meitä muita lempeillä postauksillaan.

nyt se lähtee :)

2009-02-15T17:43:00.000+02:00

Tiedättekö sen tunteen, kun ei ole ketään, jolle puhua ja joka ymmärtäisi? Selittäminen on hankalaa ja vastapuoli ei ehkä ymmärrä näkökulmaa eikä ole kiinnostunut aiheesta. On myös hankalaa avautua niistä asioista, joita omassa mielessään käy läpi kuulostamatta pinnalliselta, maaniselta ja liiallisuuksiin menevältä. Miksipä ei siis aloittaisi omaa blogia, jonne ehkä eksyisi niitä, jotka jaksavat lukea, pohtia ja jopa kommentoida vaikka mielipiteet eroaisivatkin omistani.

Blogini keskittyy pelkästään blogimaailmaan; blogeihin, bloggaukseen ja bloggareihin. Ehkä alkuun on hankalampi vetää suuria linjoja ja tarkemmin rajata aihepiiriä, mutta yleistäen kiinnostaa se, mikä lukijoita tuo, miksi osa blogeista on niin suosittuja, miten bloggarit ylläpitävät suosiotaan ja mitä tekstit ja kommentointi kertovat. Kuulostaa tylsältä graduaiheelta eikä tarkoitus olekaan oivaltaa mitään uutta ja ihmeellistä vaan pikemminkin purkaa niitä omia ajatuksia, joita kommenttibokseihin ei tule rustailtua. Kukapa haluaisi kriittistä ja ilkeää analysointia blogiansa pilaamaan?;)